nuortenkirjallisuus, eeppinen fantasia, romantiikka
Englanninkielinen alkuteos 2012, Shadow and Bone (suomentanut Jussi Korhonen, 2019, Aula & Co)
Sarja: Grishaversumi #1
Alina Starkov on teini-ikäinen orpotyttö ja rivisotilas, joka tietää ettei välttämättä selviä ensimmäisestä vaelluksestaan Sysikuilun halki. Sysikuilu on yliluonnollisen pimeä ja synkkä alue, joka kuhisee ihmislihaa syöviä hirviöitä. Se katkaisee ravkalaisten pääsyn merelle, ja retkikunnat ylittävät alueen säännöllisesti kuljettaakseen meritse tulevia tarvikkeita. Kun Alinan rykmentti joutuu raivoisan hyökkäyksen kohteeksi, hänen uinuneet voimansa heräävät eloon.
- takakannesta
Juonesta:
Alina Starkov on yksi rajasotien orpolapsista, jotka pelastettiin herttua Keramsovin orpokotiin. Hän on kasvanut siellä yhdessä parhaan ystävänsä Maljenin, tuttavallisemmin Malin, kanssa. Mal ei tunnu pitävän häntä muuna kuin hyvänä ystävänä, mutta Alina on jo pitkään ollut poikaan ihastunut.
Molemmat, Alina ja Mal, ovat olleet jo vuoden rivisotilaita ja työskennelleet armeijassa, Alina kartografina ja Mal jäljittäjänä. Heidän kotimaansa Ravkan tavallista väestöä korkeammalla ovat erityisiä kykyjä omaavat grishat, jotka palvelevat sotilaallisesti Toisessa armeijassa, maan eliittisotajoukoissa. Grishoista voimakkain on elävä voimien vahvistaja, Varjo, joka kiinnostuu Alinasta kuultuaan tämän Sysikuilussa heränneestä voimasta.
Kyvyistään hämmentynyt Alina viedään Ravkan pääkaupungin, Os Altan, palatsien muurien sisäpuolelle. Siellä häntä opetetaan hallitsemaan valoaan. Hän saa kuitenkin tietää myös asioiden synkästä puolesta, joka paljastaa hänelle totuuden lumoavasta Varjosta, hänestä itsestään ja Ravkan vaakalaudalla tasapainottelevasta tulevaisuudesta.
Arvioni:
Varjoa ja riipusta ennen lukemani Itämeren Aurin kanssa kärsimästäni lukujumista ei ollut enää jälkeäkään, kun tartuin tähän vastakäännettyyn, suomeksi siis viime vuonna ilmestyneeseen fantasiaromaaniin. Markkinoilla Varjo ja riipus on ollut jo yli kahdeksan vuotta, aina vuodesta 2012. Tietääkseni tämä on ensimmäinen Leigh Bardugolta suomennettu romaani. Bardugo on yhdysvaltalainen, nuortenkirjoihin, etenkin fantasiagenrellisiin sellaisiin, keskittyvä kirjailija, joka on ehtinyt näpytellä jo ainakin lähemmäs kymmenen romaania ja lukuisia novelleja. Varjosta ja riipuksesta on tekeillä myös tv-sarja, jota on tarkoitus alkaa näyttää Netflixissä tänä vuonna.
Varjo ja riipus on täydellistä lukujumin jälkeistä luettavaa, sillä se ei vaadi lukijaltaan juuri mitään värikästä mielikuvitusta lukuunottamatta. Upposin tämän kirjan maailmaan täysillä ja hotkaisin sen muutamassa päivässä pääsiäislomalla, mikä on itseltäni jo melkoinen saavutus, sillä minulla alkaa olla jo aikaa siitä kun luin jotain romaaninmittaista niinkään lyhyessä ajassa.
Tutustuin Varjoon ja riipukseen ensimmäisen kerran ollessani pikavisiitillä Suomalaisessa. Yksinkertainen mutta kaunis kansi houkutteli kääntämään kirjan ympäri ja lukemaan kuvauksen. Vakuuttamaan minut romaani onnistui kuitenkin vasta luettuani siitä muutaman lyhyen bookstagram-arvion. Kirja päätyi lukulistalleni ja käsiini yllättävän pian, kun löysin sen seuraavalla kirjastoautovierailullani hyllystä kuin odottamasta.
Varjo ja riipus on niitä kömpelösti kirjoitettuja fantasiaromaaneja, joita on kuitenkin lähes mahdoton laskea käsistä. 331 sivua kiitoksineen menevät varmasti yhdeltä jos toiseltakin lukijalta hetkessä. Varjo ja riipus muistuttaa Sarah J. Maasin Throne of Glassia pienempänä ja yksinkertaistetumpana, sillä tässä romaanissa ei hypitä paikasta ja näkökulmasta toiseen. Tapahtumia seurataan vain päähenkilö Alinan kautta, ja kerrontamuodoksi on valittu yksikön ensimmäinen persoona. “Minä-tyyli” ei ole tämän kirjan kannalta kerronnaksi mielestäni se paras ratkaisu, luulen, että kirja olisi toiminut paremmin yksikön kolmannesta persoonasta kirjoitettuna. Silloin se ei ehkä olisi ollut tekstiltään niin pelkistetty ja saanut kenties enemmän ulottuvuuksia. Varjo ja riipus ei ole mieleenpainuva tarina, vaan lukuvälipala, joka auttoi selättämään sen pirullisen lukujumin.
Ryhmä ratsastajia rynnisti laaksoon. Heidän keftansa liehuivat sinisinä ja punaisina, ja heidän käsistään leiskui tulta ja salamoita. Ratsastajien johtaja oli pukeutunut mustaan.
sivu 69
Useammassa bookstagram-postauksessa tätä kirjaa moitittiin kliseisyydestä, eikä suotta. Sillä sitä Varjo ja riipus todella on, kliseinen. Välillä lähes naurettavan kliseinen. Se sortuu nimenomaan niihin fantasiakliseisiin, joista yhdysvaltalainen YA-kirjallisuus on tunnettua. Tällainen täysiverinen, kliseinen fantasia myy, onhan sitä ilo lukea. Varjoa ja riipusta lukiessa ennalta-arvattavuus on koko ajan läsnä, eikä juonenkäänteistä yksikään tullut täydellisesti puun takaa. Takakannen sisäpuolelle liitetty siteeraus Vanity Fairin sanomasta “Omaperäistä ja eeppistä fantasiaa, joka erottuu edukseen” sai minut lähinnä hymähtämään huvittuneesti, siinä missä komppaan lähes täysin USA Todayn kehua “Kiihkeä, hurja ja mielikuvituksellinen. Mahdoton laskea käsistä.”
Nyt kun ollaan näihin kliseisiin päästy, niin mainittakoon, ettei tämäkään YA-fantasiakirja tyypilleen uskollisena jätä romantiikkakorttia käyttämättä. Varjossa ja riipuksessa päähenkilöllä on jopa kaksi romanssia, molemmat arvattavissa. Itse puollan palatsissa tapahtuvaa romanssia (kirjan lukeneet tietävät) ja olinkin pettynyt, lisäselityksiä kaipaileva, kun totuus siitä paljastui.
Varjosta ja riipuksesta huomaa selvästi sen olevan sarjan ensimmäinen osa. Osaltaan siinä sivutaan melko lopullista tunnelmaa, mutta hahmot ja tarina ovat vielä loppuun tultaessa kesken. Etenkin hahmot. Toivon ja uskon päähenkilö Alinan kehittyvän seuraavissa osissa, sillä tässä kirjassa hän oli vähän uuvuttava hahmo. Hänen virkansa tarinassa on lähinnä vain kertoa se. Hän ei ole tässä romaanissa itsenäinen eikä persoonallinen hahmo, mutta ei epäilystäkään, etteikö hänessä olisi potentiaalia todelliseksi eeppiseksi sankarittareksi.
Poika ja tyttö olivat saapuneet muutaman viikon sisällä toisistaan. He olivat rajasotien orpolapsia, kaukaisten kaupunkien raunioista pomittuja likakasvoisia pakolaisia, joiden oli tarkoitus oppia herttuan kartanossa lukemaan ja kirjoittamaan - ja valitsemaan itselleen ammatin. Poika oli lyhytkasvuinen, vanttera ja ujo, mutta aina yhtä hymyileväinen. Tyttö oli erilainen ja tiesi sen itsekin.
sivu 7
Alinaa reilusti kiinnostavampia hahmoja ovatkin useat sivuhahmot. He ovat kirjan kokonaisuuden tavoin kliseisiä, mutta heihin on helppo tykästyä. Itse kiinnyin erityisesti Varjoon, joka on onnistuttu kuvaamaan samanaikaisesti todella kiehtovana ja kutkuttavan karmivana, vahvan auktoriteetin omaavana henkilönä. Alinan pitkäaikainen ihastus Mal on tavallinen ihminen, mutta rohkea, vakuuttava ja lukijaan vetoava jäljittäjäsotilas, joka jää tässä osassa harmillisesti aikalailla taka-alalle. Kirjailija on kuitenkin selvästi vihkinyt Malin yhdeksi trilogiansa tärkeimmistä henkilöistä, ja mielenkiinnolla jäänkin odottamaan, mitä hänen hahmollaan on lukijalle seuraavissa osissa tarjota.
Katselin Malia, hänen etäistä katsettaan ja arpista leukaansa. Hän ei muistuttanut lainkaan poikaa, jonka minä olin joskus tuntenut. Hän oli yrittänyt auttaa minua lähtiessään etsimään hirveä. Se tarkoitti, että minä olin osittain vastuussa hänessä tapahtuneesta muutoksesta, ja sydäntäni särki ajatellessani sitä.
sivu 274
Varjon ja riipuksen maailmaan ei päästä tutustumaan vielä kovin hyvin, vaan se jää aika pinnalliseksi. Tapahtumamaa Ravkan mainitaan useaan otteeseen olleen sodassa ainakin sata vuotta, mikä herättää kiinnostuksen valtion historiaa kohtaan. Sain käsityksen, että Bardugo on inspiroitunut Venäjän historiasta. Tämä näkyy tarinassa muunmuassa palatsin sipulikupoleina, kitkeränä kvas-alkoholijuomana ja ehkä merkittävimmin Ravkan kaksoiskotkavaakunana. Mutta toisaalta Ravkalla on kuningas, eikä esimerkiksi tsaaria - vaikka kuningasta puhutellaankin moi tsarina ja kuningatarta moja tsaritsana. Viittaukset Venäjään ovat myös omiaan hämmentämään - ennen kuin tutustuin tähän kirjaan tarkemmin, luulin sen olevan alun perin venäläinen ja tarinan sijoittuvan historialliselle Venäjälle.
Kadut alkoivat viettää ylöspäin, ja kun kiipesimme korkeammalle, talot vähitellen suurenivat ja muuttuivat mahtavammiksi, kunnes saavuimme uudelle muurille ja kimaltavalla kullalla päällystetyille, kuninkaan kaksoiskotkasymbolein varustetuille porteille. Muurin päällä näkyi raskaasti aseistautuneita miehiä vartiopaikoillaan, mikä toimi synkkänä muistutuksena siitä, että kaikesta kauneudestaan huolimatta Os Alta oli edelleen pitkään sodassa olleen maan pääkaupunki.
sivut 83-84
Myös grishoista olisi ollut kiinnostavaa kuulla enemmän, muuten kuin vain Alinan lukemien griha-teoriakirjojen kautta, mutta sellainen materiaali jätetään ilmeisesti seuraaviin osiin. Yliluonnollisia kykyjä omaavien grishojen ohella Ravkan erikoisimpia piirteitä on Sysikuilu, joka ei nimestään huolimatta ole kuilu vaan tasainen, harmaan hiekkapohjan ja pimeän, raskaan sumun omaava alue, jonka ylitse purjehditaan hiekkaveneillä: hiekalla kiitävillä rekimäisillä kulkuneuvoilla, joissa on purjeet matkaa jouduttamassa. Sysikuilun mainitaan tunnettavan myös nimellä "Epämeri", kun taas Länsi-Ravkan rannikkoa vasten tyrskyävä valtameri tunnetaan sen vastakohtana, “Tosimerenä.”
Olin nähnyt Sysikuilun monissa kartoissa - mustan viillon, joka erotti Ravkan ainoasta rantaviivastaan jättäen sen maan ympäröimäksi. Joskus Kuilu kuvattiin läikäksi, joskus värittömäksi ja muodottomaksi pilveksi. Joissakin kartoissa Sysikuilu kuvattiin pitkäksi, kapeaksi järveksi ja siitä käytettiin nimitystä “Epämeri” - nimitys, jonka oli tarkoitus rauhoittaa sotilaita ja kauppiaita ja rohkaista matkaajia ylitykseen.
sivu 14
Ravkalla mainitaan olevan myös uskontonsa, kirkkoja ohitetaan kirjan aikana useampiakin. Uskontoon havainnollistavaa kurkistusta ei valitettavasti saada edes kummallisen, joskin kiehtovan, hahmon, pappi Apparatin, kautta. Apparatin Alina kohtaa kuninkaan hovissa. Pappi yrittää jatkuvasti tavoittaa Alinaa, mutta Alina pyrkii kaikin keinon karttamaan vastenmielistä, omiaan höpisevää miestä. Lukijana minulle oli kuitenkin jo alusta asti selvää, että Apparatilla oli Alinalle jotain tärkeää asiaa. Hänet havahdutti lopulta hänen opettajansa, vanha, kuihtunut vaan silti kärttyinen ja vaativa nainen Baghra, joka auttoi häntä valjastamaan voimansa käyttöön.
“On olemassa jotakin armeijoitakin voimakkaampaa. Jotakin, joka kykenee syrjäyttämään kuninkaita ja jopa varjoja. Tiedätkö, mitä tarkoitan?”
Pudistin päätäni ja vetäydyin kauemmas hänestä.
“Uskoa”, hän henkäisi mustat silmät vauhkoina. “Uskoa.”
sivu 153
Varjo ja riipus on totisesti osuva nimi tälle romaanille. Nimen merkityksen ymmärtää vasta kirjan luettuaan, sillä sen molemmat osaset, sekä varjo että riipus ovat tarinassa merkittävässä roolissa. Ulkoasultaan kirja on muutenkin onnistunut, kansikuva on hieno ja viittaa tietenkin tarinassa mainittavaan vahvistajaeläimeen, Molozovan valkoiseen hirveen. Suomennoksessakaan ole moittimista. Kirjoitusvirheitä en bongannut montaakaan, ja kielen sujumattomuuden perusta on selvästikin englanninkielisessä alkuperäistekstissä.
Varjo ja riipus täytti odotukseni lukuunottamatta Sysikuilua, jonka ymmärrettävästi oletin kuiluksi. Niin, ehkä tämä mystinen alue olisi ollut vielä synkempi ja pelottavuuteen vetoavampi, jos se olisi ollut jonkinlainen rotko tai vaikka hirviöitä kuhiseva meri. Romaani on kokonaisuutena hyvä ja juuri sellaista fantasiaa, jota kaipasinkin tätä kirjastotonta korona-aikaa piristämään. Mielenkiinnolla jään odottamaan jatko-osia ja sarjaa, jota varten taidan hankkia ensimmäistä kertaa elämässäni itselleni Netflixin.
Arvosanani numeroina: 4-/5
Kommentit
Lähetä kommentti