nuortenkirjallisuus, romantiikka, eeppinen fantasia
Englanninkielinen alkuteos, 2015, A Court of Throns and Roses (suomentanut Sarianna Silvonen, 2019, Gummerus Kustannus)
Sarja: Valtakunta #1
“Kaikki kuolevaiset pelkäävät sitä, mitä pohjoisessa metsän takana piilee.”
- takakannen kertomaa, Gummerus
Feyre käy harvoin syvällä metsässä. Nyt hänen on pakko, sillä säälimätön talvi on ajanut hänet perheineen nälänhätään. Kotona pienessä mökinpahasessa odottavalta rammalta isältä ja kahdelta aateliselämään haikailevalta sisarelta ei heru apua, joten Feyre metsästää yksin. Hän ei kuitenkaan ole ainoa, joka väijyy saalista.
Feyre pääsee näkemään jotain, josta on ennen kuullut vain kylällä liikkuvissa huhuissa. Pusikosta astelee valtava susi, joka hyökkää hänen ajamansa kauriin kimppuun. Susi ei ole tavallinen, sen Feyre tietää. Sen suonissa virtaa haltioiden veri. Feyrellä on vain yksi pihlajanuoli ja palava vihansa haltioita kohtaan, eikä hän epäröi kuin hetken. Surmattuaan suden hänellä on kotiin viemisiksi sekä kauriinruho että sudennahka.
Sitten Feyren kodin ovelle kuitenkin ilmaantuu raivokas kullanhohtoinen peto, joka vaatii Feyreä maksamaan suden tappamisesta. Haltioiden ja ihmisten monta sataa vuotta sitten solmiman sopimuksen mukaan Feyren on joko kuoltava tai annettava haltian viedä hänet omille mailleen Prythianiin. Niin Feyre päätyy Kevään valtakuntaan. Hänen saattajansa on yksi valtakunnan kunnioitetuimmista haltioista, Tamlin, jonka kasvoja peittää kultainen, niihin jämähtänyt naamio. Feyre huomaa, kuinka paljon virheitä ihmisten kauhutarinat haltioista sisältävät.
Lopulta Feyre ylittää vihansa. Sen takana on kiihkeä intohimo Tamlinia kohtaan. Samalla hänen on kuitenkin löydettävä vastauksia: hän sattuu kuulemaan haltioiden maita vaivaavasta vitsauksesta, joka Kevään valtakunnan haltioiden vähättelyistä huolimatta alkaa tuntua yhä ajankohtaisemmalta. Vitsaus saa Feyren pelon valtaan. Hän on ihminen, vähäinen mahtaviin haltioihin verrattuna, mutta silti hän etsii keinoa pysäyttää vitsaus ennen kuin se tuhoaa valtakunnan ja lempeän Tamlinin peruuttamattomasti.
Arvioni:
Että olen odottanut tämän kirjan lukemista! Sarah J. Maasin ensimmäinen sarja, Throne of Glass (bloggaus tulossa) sai minut täysin lumoihinsa. Vähän myös kuitenkin harmistuin, kun sain kuulla, että Okaruusujen valtakunta suomennetaan kesken Throne of Glassin suomentamisen. Throne of Glassin kääntämistä ei kuitenkaan onneksi lopetettu, vaan sitä ja Valtakuntaa suomennetaan vuorotellen. Odottelen yleensä aina itse suomennoksia, vaikkei englanniksi lukeminen mikään este ole. Pyrin vain menemään itselle helpoimman kautta lukemisasioissa.
Okaruusujen valtakunta on kauttaaltaan mukaansatempaava. Siis aivan kauttaaltaan. Jo takakansi sai minut odottamaan kiihkeästi imeytymistä tarinan pyörteisiin. Ehkä siksi säästelin kirjaa hyllyssäni pitkään, sillä osittain pelkäsin sen myös tuottavan pettymyksen. Loppujen lopuksi romaani oli aika erilainen ja paljon monimutkaisempi kuin olin kuvitellut.
Okaruusujen valtakunnan asetelma on kiehtova. Ihmiset elävät pelossa heidät haltioiden maista erottavan muurin varjossa, vaikka haltioiden lähdöstä on vuosisatoja ja kansojen välinen sopimus estää heitä hyökkäämästä. Nyt haltioita on kuitenkin alkanut tulla muurin läpi. Kylillä huhutaan metsässä liikkuvista jättimäisistä susista, jotka ovat kaikkea muuta kuin tavallinen näky. Ihmiset ovat peloissaan, mikä välittyy kirjan alkupuoliskolla hyvin. Sen maailma on utuinen ja mystinen, sillä haltiat ovat ennalta-arvaamattomia. Throne of Glassista poiketen Okaruusujen valtakunta esittelee haltiat ihmisiä orjuuttavina petoina ja julmureina, mikä teki lukemisesta kiehtovaa jo ensimmäisillä sivuilla.
"Jokainen askel kohti metsänrajaa oli liian nopea ja liian kevyt, kantoi minua liian pian kohti edessä odottavaa tuskaa ja kurjuutta. En uskaltanut enää vilkaista kohti taakse jäänyttä mökkiä.
Astuimme metsään, jossa vallitsi pimeys."
sivu 53
Feyre poikkeaa myös Throne of Glassin Celaenasta. Toki molemmat ovat päättäväisiä ja rohkeita, mutta Feyre on huomattavasti avuttomampi. Häntä ei ole koulutettu taistelemaan, eikä hänessä ole havaittavissa samanlaista julmuutta kuin Celaenassa. Haltian kohdatessaan hänen päällimäinen tunteensa on viha, mutta hän ei oikeastaan tiedä, miten puolustaudutaan. Hänen kohdallaan Maas kirjoittaa hieman tyypillisemmästä päähenkilöstä, eikä huonosti. Okaruusujen valtakunnasta löytyy myös kerronnallinen ero: siinä missä ToG: issa hypitään näkökulmasta toiseen, Okaruusujen valtakunnassa Feyre on ainoa näkökulmahenkilö ja tarina on kirjoitettu minä-muodossa. Paikoitellen minä-muoto tuntui aika uuvuttavalta. Kirja on pitkä ja tapahtumarikas, eikä Feyre loppupeleissä ole niin kovin kiinnostava hahmo. Hänessä ei ole mitään erikoista, mutta onneksi opin kiintymään häneen kirjan mittaan. Minä-kerrontakin lähti viimein sujumaan, ja kohta se ei häirinnyt enää ollenkaan.
Kirjan tarina on hyvä, ja enemmän omaperäinen ja suoraviivaisempi, kuin ToG:in. Toki se sisältää aimo annoksen yllättäviä käänteitä, hyytävän jännittäviä vastoinkäymisiä ja mystisyydellä verhottuja tietoja, joita päähenkilöltä pimitetään kaikin keinoin. Fantastinen tunnelma kantaa loistavasti läpi koko kirjan. Feyre tekee uhkarohkeitakin temppuja selvitellessään haltioiden salaisuuksia, ja hänen etenemistään oli kiehtovaa seurata. Samaan romaaniin on kuitenkin mahdutettu myös rakkaustarina, eikä mikään väkinäinen sellainen. Feyren ja Tamlinin suhde lämpenee vähitellen, ja huipussaan se on todella kiihkeä ja kuuma. Välillä se tuntui kuitenkin vähän kiusalliselta, onhan Tamlin ties kuinka monta sataa vuotta vanha ja Feyre vasta yhdeksäntoista. Ikäero teki siitä paikoitellen epäuskottavan, vaikka se muuten eteni niin sulavasti ja suorastaan ahmaisin sivut, joissa heidän kanssakäymisistään kirjoitettiin.
"Ylivaltiaan raju, periksiantamaton voima kohdistui nyt yksinomaan minuun. Myrsky, jota hän pidätteli sisällään, voisi hyvin tuhota minut, vaikka vitsaus olikin koetellut hänen voimiaan. Mutta voisin luottaa häneen ja voisin luottaa itseen - selviytyisin kyllä valtavan mahdin koetuksesta. Voisin heittäytyä kokonaan hänen varaansa, eikä hän torjuisi minua. 'Anna minulle kaikkesi', henkäisin.
Hän syöksyi kimppuuni kuin lieasta vapautettu peto."
Eniten en Okaruusujen valtakunnassa pitänyt siitä, miten ensin niin yksinkertaisina esitettyjä asioita vain mutkistettiin ja vaikeutettiin. Esimerkkinä Andras (spoilerivaroitus, älä lue jos et ole lukenut kirjaa kokonaan!). Ensin hän on vain susi, nimetön otus, jonka Feyre surmaa pihlajanuolella. Pelkkä haltiasukuinen olento. Sitten hän on Tamlinin ja Lucienin ystävä, ja esitellään haltiana, jonka Tamlin on muuttanut sudeksi ja lähettänyt muurin yli kuolevaisten maille. Sitten hän ei ollutkaan ihan mikä tahansa haltia, vaan osa sopimusta, jonka Tamlin oli tehnyt valtiatar Amaranthan kanssa. Ja sitten hänet olikin käytännössä surmautettu Feyrellä, jotta Tamlin vapautuisi Amaranthan kirouksesta. (juonipaljastukset päättyvät tähän.) Ihan kuin koko kirja oikeastikin olisi pyörinyt Andrasin ympärillä. Tai niiden yksinkertaisten asioiden, jotka olivat monimutkaisia: Tamlin ei ollut vain Tamlin, Lucien ei ollutkaan pelkkä Lucien, Vitsaus ei ollut vitsaus…
Samankaltaisuuksia Throne of Glassin kanssa tietenkin oli jonkin verran, ovathan kirjoittaja ja aihealue aika samat. Kun tarinassa mainittiin Hybernin paha kuningas, olin aika lannistunut. Pahan kuninkaan tapaamme myös Throne of Glassissa, ja minusta Okaruusujen valtakunta olisi voinut pärjätä ilman. Tämä kuningas ei sitten kuitenkaan ollut tässä sarjan aloitusosassa mikään kovin tärkeä hahmo, eikä hän esiintynyt lainkaan, hänet vain mainittiin. Sen sijaan “pääpahis” oli nainen, mikä sai lukuintoni taas kiihtymään. Amarantha on mystinen valtiatar, jota Tamlin ja muut Kevään valtakunnan haltiat pelkäävät. Hän esiintyy lopussa, ja on julma eikä anna painoarvoa ihmishengelle - hädin tuskin haltioillekaan. Hahmot ja niiden taustat oli pääpiirteittäin kuvailtu hyvin ja mielenkiintoa ylläpitävästi. Lempihahmoikseni nousivat kärkäs, punahiuksinen ja silmäpuoli Lucien, sekä rauhallinen Tamlin, josta paljastui koko ajan uusia piirteitä.
"Muistot tulvivat mieleeni. Koin uudestaan elämäni pahimmat hetket kuin olisin lehteillyt synkkää, epätoivon täyttämää satukirjaa. Sitten saavuin viimeiselle sivulle ja itkin. En enää tuntenut täysin ruumiini tuskaa, vaan näin nuoren jäniksen, joka vuoti kuiviin metsäaukiolla, kun olin iskenyt veitseni sen kurkkuun. Se oli ollut ensimmäinen saaliini, ensimmäinen riistämäni henki."
sivu 457
Loppuratkaisu tuo mieleen Houkutuksen (Twilight), mutta saa odottamaan jatkoa. Toivon todella, että saan palata tämän tarinan pariin taas pian.
Okaruusujen valtakunta on kirja, josta voisi puhua loputtomiin. Sen maailma on laaja, henkilöhahmot rakastettavia ja juoni kekseliäs, vauhdikas ja lumoava. Se on minulle niitä harvoja kirjoja, jonka voisin lukea heti uudestaan, ja se olisi silti vaikuttava lukukokemus. Romaanin ahmaisee hetkessä, eikä se kyllä jätä jäisintäkään lukijaa kylmäksi.
Arvosanani numeroina: 4/5
Kommentit
Lähetä kommentti