sci-fi, dystopia, nuortenkirjallisuus, tieteiskirjallisuus, romantiikka
Englanninkielinen alkuteos 2011, Divergent (suomentanut Outi Järvinen, 2014, kustannusosakeyhtiö Otava)
Sarja: Outolintu, #1
"Kerron itselleni niin tiukasti kuin pystyn, että näin asiat täällä menevät. Me teemme vaarallisia temppuja ja ihmisiä kuolee. Ihmisiä kuolee, ja sitten me teemme lisää vaarallisia temppuja. Mitä pikemmin pystyn sen seikan omaksumaan, sitä varmemmin selviän hengissä tästä koulutuksesta.
Minä en ole enää varma että selviän hengissä."
- takakannen kertomaa, Otava
16-vuotias Beatrice "Tris" Prior elää tulevaisuuden maailmassa, muulta maailmalta eristetyssä Chigagon kaupungissa, jossa ihmiset jaetaan viiteen osastoon luonteenpiirteidensä mukaan. Osastovalinnan koittaessa Trisille selviää, että hän on poikkeava, divergentti, ja häntä kehotetaan olemaan äärimmäisen varuillaan. Trisin on tehtävä vaikea päätös, mutta lopulta kyseessä ovat paljon merkittävämmätkin asiat - joiden joukkoon pitäisi vielä ensirakkauskin mahduttaa.
Arvioni:
Outolintu kiinnosti alusta alkaen. Jos totta puhutaan, en ollut hirveästi huomioinut koko trilogiaa ennen kuin summamutikassa valitsin sen nuortenkirjojen hyllystä kirjastossa vaellellessani, ja päätin lukea. Nimi Veronica Roth on kyllä vilahtanut esiin monessakin suhteessa, mutta hänen Outolintu-trilogiansa ei herätellyt minua sen kummemmin.
Kun avasin kirjan, pelkäsin sen muistuttavan liikaa Suzanne Collinsin Nälkäpeli-trilogiaa. Hetkeksi epäily vahvistuikin, kun luin ensimmäisen lauseen: kerrontatyyli on tismalleen samanlainen kuin Nälkäpelissä. Kävi kuitenkin ilmi, että muuta yhteistä kirjoilla ei ollutkaan.
Kirjan tarina on koukuttava, ja soljuu eteenpäin miellyttävässä tahdissa. Päähenkilö Trisin minä-muotoinen kerronta on pehmeää, ja teki Trisistä helposti samaistuttavan hahmon. Muuten kirjan hahmot eivät olekaan kovin ihmeellisiä, eikä heissä ole havaittavissa mitään erikoista: Peter on kiusaaja, Eric se ilkeä johtohahmo, Neljä kivikova, sisältä hellä, salaisuuksia kantava nuorukainen, Trisin ystävät juuri niin ystävämäisiä kuin kuuluu. Hahmot eivät piirteillään ulotu kovin laajalle, joten minun oli vaikea tykästyä heistä muihin kuin Trisiin.
Outolintu on selkeä romaani, mutta toisinaan sen tarina oli hiukan naiivin tuntuinen. Osasto-idean toteutus yhdessä tulevaisuuden maailman kanssa on hiukan hömelö, ja teki tarinan ihmisistä minun silmissäni yksinkertaisia. Ihmiset ovat monimutkaisia olentoja, joten heidän jaottelemisensa vain viiteen eri osastoon tuntuu liian ahtaalta. Rothin luomassa maailmassa henkilöiden on sopeuduttava osastoonsa täydellisesti, muuten heistä tulee osattomia, ihmisiä, jotka ovat liian erilaisia kuuluakseen mihinkään osastoon. Eikö Vaatimattoman jäsen voisi olla myös uskalias? Tai Rehtiin kuuluva vaikka sopuisa tai terävä?
Tarinaan kuuluu myös divergenttejä, joita ilmeisesti pelätään, sillä heidät pyritään kaikki tuhoamaan. Divergentit ovat kuin osattomia, erilaisia, mutta asia selviää kunnolla vasta aivan lopussa. Pohjimmiltaan Outolintu on nopeasti luettava romaani, jossa kunnolla tapahtuu vasta lopussa. Silti kirjoittaja onnistuu pitämään tiiviin tunnelman yllä koko tarinan ajan.
Arvosanani numeroina: 4/5
Englanninkielinen alkuteos 2011, Divergent (suomentanut Outi Järvinen, 2014, kustannusosakeyhtiö Otava)
Sarja: Outolintu, #1
"Kerron itselleni niin tiukasti kuin pystyn, että näin asiat täällä menevät. Me teemme vaarallisia temppuja ja ihmisiä kuolee. Ihmisiä kuolee, ja sitten me teemme lisää vaarallisia temppuja. Mitä pikemmin pystyn sen seikan omaksumaan, sitä varmemmin selviän hengissä tästä koulutuksesta.
Minä en ole enää varma että selviän hengissä."
- takakannen kertomaa, Otava
16-vuotias Beatrice "Tris" Prior elää tulevaisuuden maailmassa, muulta maailmalta eristetyssä Chigagon kaupungissa, jossa ihmiset jaetaan viiteen osastoon luonteenpiirteidensä mukaan. Osastovalinnan koittaessa Trisille selviää, että hän on poikkeava, divergentti, ja häntä kehotetaan olemaan äärimmäisen varuillaan. Trisin on tehtävä vaikea päätös, mutta lopulta kyseessä ovat paljon merkittävämmätkin asiat - joiden joukkoon pitäisi vielä ensirakkauskin mahduttaa.
Arvioni:
Outolintu kiinnosti alusta alkaen. Jos totta puhutaan, en ollut hirveästi huomioinut koko trilogiaa ennen kuin summamutikassa valitsin sen nuortenkirjojen hyllystä kirjastossa vaellellessani, ja päätin lukea. Nimi Veronica Roth on kyllä vilahtanut esiin monessakin suhteessa, mutta hänen Outolintu-trilogiansa ei herätellyt minua sen kummemmin.
Kun avasin kirjan, pelkäsin sen muistuttavan liikaa Suzanne Collinsin Nälkäpeli-trilogiaa. Hetkeksi epäily vahvistuikin, kun luin ensimmäisen lauseen: kerrontatyyli on tismalleen samanlainen kuin Nälkäpelissä. Kävi kuitenkin ilmi, että muuta yhteistä kirjoilla ei ollutkaan.
Kirjan tarina on koukuttava, ja soljuu eteenpäin miellyttävässä tahdissa. Päähenkilö Trisin minä-muotoinen kerronta on pehmeää, ja teki Trisistä helposti samaistuttavan hahmon. Muuten kirjan hahmot eivät olekaan kovin ihmeellisiä, eikä heissä ole havaittavissa mitään erikoista: Peter on kiusaaja, Eric se ilkeä johtohahmo, Neljä kivikova, sisältä hellä, salaisuuksia kantava nuorukainen, Trisin ystävät juuri niin ystävämäisiä kuin kuuluu. Hahmot eivät piirteillään ulotu kovin laajalle, joten minun oli vaikea tykästyä heistä muihin kuin Trisiin.
Outolintu on selkeä romaani, mutta toisinaan sen tarina oli hiukan naiivin tuntuinen. Osasto-idean toteutus yhdessä tulevaisuuden maailman kanssa on hiukan hömelö, ja teki tarinan ihmisistä minun silmissäni yksinkertaisia. Ihmiset ovat monimutkaisia olentoja, joten heidän jaottelemisensa vain viiteen eri osastoon tuntuu liian ahtaalta. Rothin luomassa maailmassa henkilöiden on sopeuduttava osastoonsa täydellisesti, muuten heistä tulee osattomia, ihmisiä, jotka ovat liian erilaisia kuuluakseen mihinkään osastoon. Eikö Vaatimattoman jäsen voisi olla myös uskalias? Tai Rehtiin kuuluva vaikka sopuisa tai terävä?
Tarinaan kuuluu myös divergenttejä, joita ilmeisesti pelätään, sillä heidät pyritään kaikki tuhoamaan. Divergentit ovat kuin osattomia, erilaisia, mutta asia selviää kunnolla vasta aivan lopussa. Pohjimmiltaan Outolintu on nopeasti luettava romaani, jossa kunnolla tapahtuu vasta lopussa. Silti kirjoittaja onnistuu pitämään tiiviin tunnelman yllä koko tarinan ajan.
Arvosanani numeroina: 4/5
Kommentit
Lähetä kommentti