nuortenkirjallisuus, fantasia, dystopia
Englanninkielinen alkuteos 2016, Glass Sword (suomentanut Jussi Korhonen, 2017, Aula & Co)
Sarja: Hopea, #2
"Nortan kuningaskunnassa kuohuu - punaisten keskuudessa muhii kansannousu ja hopeiset ovat varpaillaan. Heidän ylivaltaansa on ilmestynyt punainen särö nimeltä Mare Barrow, jonka kyky hallita sähköä ja salamoita on ennennäkemätön jopa mahtavia kykyjä hallitsevien hopeisten keskuudessa."
- takakannen kertomaa, Aula & Co
Mare Barrow ja prinssi Cal ovat paenneet julman, kuninkaaksi kruunatun Mavenin teloituksesta Purppurakaartin turviin. Sielläkin he ovat jatkuvasti varuillaan, sillä unohdetulle saarelle majoittuneen Purppurakaartin jäsenet suhtautuvat Maren kykyihin ja Calin hopeiseen vereen epäluuloisesti. Pian alkaa näyttää siltä, etteivät punaiset kapinalliset ole halukkaita liittymään Maren ideaan uusveristen, Maren kaltaisten punahopeisten, etsimisestä ja suojelemisesta.
Lopulta Mare päätyy tekemään omat valintansa. Hän ei kuitenkaan ole turvassa missään Nortan kolkassa, sillä Maven metsästää häntä herkeämättä. Tilanne näyttää kääntyvän todella tuhoisaksi, eikä ole selvää, onko Mare vieläkään oppinut läksyään: kuka tahansa voi pettää kenet tahansa.
Arvioni:
Omaperäisen Hopea-sarjan toinen osa Lasinen miekka on selvästi edeltäjäänsä armottomampi. Se upposi syvemmälle ja koukutti paremmin otteeseensa, kuin Punainen kuningatar.
Jo alussa esiintyvistä "ilmakoneista" (lentokoneita) päättelin, että sarjan toinen osa saattaa muuttua hyvin Outolintumaiseksi. Olkoonkin, ettei Outolinnussa juuri ole lentokoneentapaisia, onkohan ollenkaan? Näin kävi. Lasisessa miekassa Outolintuun viitataan toisinaan myös ärsyttävän selkeästi, mutta mukana on myös Nälkäpeliä ja ripaus Throne of Glassia, kuten edellisessä osassakin.
Loppujen lopuksi en pidä kirjojen vertailusta keskenään, ja Hopea-sarja on tähän mennessä ollutkin miellyttävän omaperäinen tapaus. Toisessa osassa päähenkilö Mare Barrow on saanut lisää syvyyttä, ja tekstissä käsitellään myös hänen varjoisaa, kokemusten kovertamaa puoltaan. Hän on muuttunut roimasti siitä maalaistytöstä, joka hän vielä Punaisessa kuningattaressa oli. Muutos on tuonut häneen myös itsekkäitä ja julmia piirteitä, jotka lisäävät hänen uskottavuuttaan, huomioon ottaen hänen sarjan ensimmäisen osan epäitsekkään, tavanomaisen olemuksensa.
Mitä kirjan tyyliin tulee, kirjoittaja on huomattavasti kehittynyt edellisen osan tekstin laatuun nähden. Vaikka tarinan kulku edelleen kompuroi ärsyttävästi huonoihin sanavalintoihin- tai muotoihin, on sitä jo sujuvampi lukea.
Lasinen miekka on täynnä toimintaa ja kuohahtavia juonenkäänteitä, mutta jäin edelleen kaipaamaan lisätietoja tarinan yhteiskunnasta. Sen ihmiset tuntuvat vieläkin vähän naiiveilta heitä ympäröivään teknologian maailmaan. Tämä on kuitenkin vasta sarjan toinen osa, joten varmasti pääsemme lukemaan vielä paljon herkullista tietoa kirjojen maailmasta.
Kirja oli ehdottomasti parempi kuin edeltäjänsä, ainakin toiminnan kannalta. En kyllästynyt siihen kertaakaan, vaikka tiuhaa tahtia ilmaantuvat uusia kykyjä omaavat hahmot saivatkin pääni pyörälle. Toivon, ettei mahdollisia kykyjä ole rajattomasti, sillä muuten tarinan kokonaisuus saattaa paisua yli äyräidensä, mitä ei kaivata nyt, kun se jo melkein hipoo sekavuuden rajaa.
Tätä sarjaa on mahdotonta jättää kesken, Aveyard on luonut kerrassaan vangitsevan maailman, johon on ilo samaistua.
Arvosanani numeroina: 3,5/5
Englanninkielinen alkuteos 2016, Glass Sword (suomentanut Jussi Korhonen, 2017, Aula & Co)
Sarja: Hopea, #2
"Nortan kuningaskunnassa kuohuu - punaisten keskuudessa muhii kansannousu ja hopeiset ovat varpaillaan. Heidän ylivaltaansa on ilmestynyt punainen särö nimeltä Mare Barrow, jonka kyky hallita sähköä ja salamoita on ennennäkemätön jopa mahtavia kykyjä hallitsevien hopeisten keskuudessa."
- takakannen kertomaa, Aula & Co
Mare Barrow ja prinssi Cal ovat paenneet julman, kuninkaaksi kruunatun Mavenin teloituksesta Purppurakaartin turviin. Sielläkin he ovat jatkuvasti varuillaan, sillä unohdetulle saarelle majoittuneen Purppurakaartin jäsenet suhtautuvat Maren kykyihin ja Calin hopeiseen vereen epäluuloisesti. Pian alkaa näyttää siltä, etteivät punaiset kapinalliset ole halukkaita liittymään Maren ideaan uusveristen, Maren kaltaisten punahopeisten, etsimisestä ja suojelemisesta. Lopulta Mare päätyy tekemään omat valintansa. Hän ei kuitenkaan ole turvassa missään Nortan kolkassa, sillä Maven metsästää häntä herkeämättä. Tilanne näyttää kääntyvän todella tuhoisaksi, eikä ole selvää, onko Mare vieläkään oppinut läksyään: kuka tahansa voi pettää kenet tahansa.
Arvioni:
Omaperäisen Hopea-sarjan toinen osa Lasinen miekka on selvästi edeltäjäänsä armottomampi. Se upposi syvemmälle ja koukutti paremmin otteeseensa, kuin Punainen kuningatar.
Jo alussa esiintyvistä "ilmakoneista" (lentokoneita) päättelin, että sarjan toinen osa saattaa muuttua hyvin Outolintumaiseksi. Olkoonkin, ettei Outolinnussa juuri ole lentokoneentapaisia, onkohan ollenkaan? Näin kävi. Lasisessa miekassa Outolintuun viitataan toisinaan myös ärsyttävän selkeästi, mutta mukana on myös Nälkäpeliä ja ripaus Throne of Glassia, kuten edellisessä osassakin.
Loppujen lopuksi en pidä kirjojen vertailusta keskenään, ja Hopea-sarja on tähän mennessä ollutkin miellyttävän omaperäinen tapaus. Toisessa osassa päähenkilö Mare Barrow on saanut lisää syvyyttä, ja tekstissä käsitellään myös hänen varjoisaa, kokemusten kovertamaa puoltaan. Hän on muuttunut roimasti siitä maalaistytöstä, joka hän vielä Punaisessa kuningattaressa oli. Muutos on tuonut häneen myös itsekkäitä ja julmia piirteitä, jotka lisäävät hänen uskottavuuttaan, huomioon ottaen hänen sarjan ensimmäisen osan epäitsekkään, tavanomaisen olemuksensa.
Mitä kirjan tyyliin tulee, kirjoittaja on huomattavasti kehittynyt edellisen osan tekstin laatuun nähden. Vaikka tarinan kulku edelleen kompuroi ärsyttävästi huonoihin sanavalintoihin- tai muotoihin, on sitä jo sujuvampi lukea.
Lasinen miekka on täynnä toimintaa ja kuohahtavia juonenkäänteitä, mutta jäin edelleen kaipaamaan lisätietoja tarinan yhteiskunnasta. Sen ihmiset tuntuvat vieläkin vähän naiiveilta heitä ympäröivään teknologian maailmaan. Tämä on kuitenkin vasta sarjan toinen osa, joten varmasti pääsemme lukemaan vielä paljon herkullista tietoa kirjojen maailmasta.
Kirja oli ehdottomasti parempi kuin edeltäjänsä, ainakin toiminnan kannalta. En kyllästynyt siihen kertaakaan, vaikka tiuhaa tahtia ilmaantuvat uusia kykyjä omaavat hahmot saivatkin pääni pyörälle. Toivon, ettei mahdollisia kykyjä ole rajattomasti, sillä muuten tarinan kokonaisuus saattaa paisua yli äyräidensä, mitä ei kaivata nyt, kun se jo melkein hipoo sekavuuden rajaa.
Tätä sarjaa on mahdotonta jättää kesken, Aveyard on luonut kerrassaan vangitsevan maailman, johon on ilo samaistua.
Arvosanani numeroina: 3,5/5
Kommentit
Lähetä kommentti