fantasia, nuortenkirjallisuus, dystopia
Englanninkielinen alkuteos 2018, War Storm (suomentanut Jussi Korhonen, 2018, Aula & Co)
Sarja: Hopea #4
"Victoria Aveyardin mykistävän hienon fantasiasarjan päätösosassa Maren on hyväksyttävä kohtalonsa ja otettava kaikki irti voimistaan, sillä kaikkia koetellaan, mutta kaikki eivät selviä hengissä.
Mare murtui, kun Cal petti hänen luottamuksensa. Nyt hän on päättänyt suojella itseään ja kaltaisiaan uusverisiä tuhoamalla lopullisesti Nortan hopeisen kuningaskunnan. Ja aivan ensimmäseksi hän on päättänyt tuhota julman kuninkaan, Mavenin."
- takakannen kertomaa, Aula & Co
Hopea-sarjan viimeisessä osassa ratkaistaan Nortan kohtalo.
Arvioni:
Pienoisen pettymyksen tuottaneen Kuninkaan kahleet-kirjan jälkeen odotin kuitenkin sitä, mitä Sodan myrskyillä mahtaakaan olla tarjottavanaan. Kirjalla on taas reilusti kokoa, mikä kieltämättä huolestutti alussa. Toivoin, ettei tässä osassa tapahdu samanlaista junnaamista kuin edellisessä.
Toiveeni ei kuitenkaan täyttynyt, sillä mahtavaksi loppuratkaisuksi luonnehtimani Sodan myrskyt olikin todella yksitoikkoinen. Juoni haahuilee missä ikinä lieneekään, ilman mitään selkeää kaavaa. Hahmosta juuri ketään ei koroteta tekemään jotain uskomatonta, mikä tekee heistä aika tylsiä ja hyödyttömiä. Miksi esimerkiksi Kilornia ja Farleyta on kiskottu läpi tarinan, jos he nyt sitten eivät nousekaan mitenkään erityisiksi?
Päähenkilö Marekaan ei tarjoa mitään uutta. Hänen kohdallaan käydään läpi häneen pintyneitä traumoja ja muita kokemuksia, mutta lopulta hän jää todella kuivaksi hahmoksi. Itse pidin paljon enemmän siitä Punaisen kuningattaren eloisasta, virkeästä ja tuiki tietämättömästä Maresta, eikä tämä synkkä hahmo, joka hän on ollut koko loppu sarjan Lasisesta miekasta asti tehnyt minuun minkäänlaista vaikutusta. Oikeastaan odotin Mareltakin jotain urotekoa näin sarjan lopetukseksi, mutta sitä ei kuulunut. Mare tuntuu melkein sivuhenkilöltä, ja hän on raivostuttavan jääräpäinen ja tarkemmin tarkasteltuna jopa itsekeskeinen.
Sodan myrskyissä pääsemme tarkastelemaan tarinaa myös esimerkiksi järviseutulaisprinsessa Irisin, Calin ja Mavenin näkökulmasta. Harmikseni Cameron on jätetty pois, sillä minusta tuntuu, että hän olisi ainoa hahmo, joka olisi vielä kyennyt yllättämään. Hän onkin jäänyt todella sivuun, näin ollen hänen olemisensa päähenkilönä on enää muisto vain.
Iris oli minusta hämmentävä, koska Kuninkaan kahleissa hän vaikutti henkilöltä, joka saattaisi jopa kääntyä vaikkapa Purppurakaartin puolelle - toisin sanoen hän oli hahmo, joka saattaisi tehdä ihan mitä vain. Nyt hänet on kuitenkin istutettu pahiksen rooliin, eikä se mielestäni sopinut hänelle alkuunkaan. Cal taas on ärsyttävän epävarma, ei ollenkaan se rohkea Maren rakastettu, joksi oletin hänet kuvattavan. Hän ei osaa elää tekemiensä päätösten kanssa, eikä juuri ajatella omilla aivoillaan. Mavenin näkökulma oli aluksi mielenkiintoisin, mutta pian se sai minut vain hämilleni. Mitä kirjoittaja haki pistämällä Mavenin näkökulmahahmojen joukkoon? Näin hän nimittäin vain sekoitti loppuratkaisua, eikä saanut siitä lainkaan tuntuvaa, sillä Maveniin samaistuminen olikin yllättävän helppoa.
Kiehtovin näkökulmahahmoista oli kuitenkin edelleen Evangeline, joka oli kyllästynyt ennalta määrättyyn tulevaisuuteensa ja asemaansa Syvänteen kuningas Volon Calille naitettuna tyttärenä. Hänen sydämensä on ilmeisesti jo pitkään kuulunut Elane Havenille. Halusin kipeästi Evangelinen ja Elanen suhdetta avattavan enemmän, mutta kävi ilmi että molemmat jäivät vielä hieman epäselviksi hahmoiksi. Evangelinen osalta en kuitenkaan voi sanoa olevani tyytymätön. Hän ei ole lainkaan niin yksiulotteinen, millaiseksi hänet usein esimerkiksi Maren näkökulmasta kuvataan, ja kapinan kipinöivä siemen eli hänessä tarinan alusta loppuun saakka.
Luulin tämän tarinan saavan jonkin dramaattisen lopun, mutta niin ei käynyt. Loppuratkaisu olikin tuskastuttavan ennalta-arvattava, ja jätti paljon aukkoja ja kysymyksiä juonen kulkuun ja omaan päähäni. Kokonaisuutena kirja tuntui siltä, että juonenkäänteitä oli vain ripoteltu tarinan sekaan kontrolloimatta niitä ollenkaan.
Myönnän suoraan, että Sodan myrskyt oli pettymys. Kirja on väsyttävää luettavaa, ja aivan liian pitkä. Tarina ei ole mieleenpainuvimmasta päästä, joten tämä sarja ei yllä kovin lähelle lemppareideni kärkeä. Toki tästä on löytynyt myös hyviä elementtejä, mutta ne ovat nyt valitettavasti jääneet aika pitkälti huonojen ja tylsien varjoon.
Niinpä nimeän tämän sarjan mielestäni parhaimmaksi kirjaksi ensimmäisen osan, Punaisen kuningattaren, joka oli oikeasti räiskyvä ja vaikuttavakin. Mietin vieläkin, että miksi tämä tarina on ylipäätään venytetty sarjan kokoon. Tämä olisi käynyt ihan hyvin vaikkapa kahtena, tai vain yhtenäkin kirjana.
Arvosanani numeroina: 2+/5
Englanninkielinen alkuteos 2018, War Storm (suomentanut Jussi Korhonen, 2018, Aula & Co)
Sarja: Hopea #4
"Victoria Aveyardin mykistävän hienon fantasiasarjan päätösosassa Maren on hyväksyttävä kohtalonsa ja otettava kaikki irti voimistaan, sillä kaikkia koetellaan, mutta kaikki eivät selviä hengissä.
Mare murtui, kun Cal petti hänen luottamuksensa. Nyt hän on päättänyt suojella itseään ja kaltaisiaan uusverisiä tuhoamalla lopullisesti Nortan hopeisen kuningaskunnan. Ja aivan ensimmäseksi hän on päättänyt tuhota julman kuninkaan, Mavenin."
- takakannen kertomaa, Aula & Co
Hopea-sarjan viimeisessä osassa ratkaistaan Nortan kohtalo.
Arvioni:
Pienoisen pettymyksen tuottaneen Kuninkaan kahleet-kirjan jälkeen odotin kuitenkin sitä, mitä Sodan myrskyillä mahtaakaan olla tarjottavanaan. Kirjalla on taas reilusti kokoa, mikä kieltämättä huolestutti alussa. Toivoin, ettei tässä osassa tapahdu samanlaista junnaamista kuin edellisessä.
Toiveeni ei kuitenkaan täyttynyt, sillä mahtavaksi loppuratkaisuksi luonnehtimani Sodan myrskyt olikin todella yksitoikkoinen. Juoni haahuilee missä ikinä lieneekään, ilman mitään selkeää kaavaa. Hahmosta juuri ketään ei koroteta tekemään jotain uskomatonta, mikä tekee heistä aika tylsiä ja hyödyttömiä. Miksi esimerkiksi Kilornia ja Farleyta on kiskottu läpi tarinan, jos he nyt sitten eivät nousekaan mitenkään erityisiksi?
Päähenkilö Marekaan ei tarjoa mitään uutta. Hänen kohdallaan käydään läpi häneen pintyneitä traumoja ja muita kokemuksia, mutta lopulta hän jää todella kuivaksi hahmoksi. Itse pidin paljon enemmän siitä Punaisen kuningattaren eloisasta, virkeästä ja tuiki tietämättömästä Maresta, eikä tämä synkkä hahmo, joka hän on ollut koko loppu sarjan Lasisesta miekasta asti tehnyt minuun minkäänlaista vaikutusta. Oikeastaan odotin Mareltakin jotain urotekoa näin sarjan lopetukseksi, mutta sitä ei kuulunut. Mare tuntuu melkein sivuhenkilöltä, ja hän on raivostuttavan jääräpäinen ja tarkemmin tarkasteltuna jopa itsekeskeinen.
Sodan myrskyissä pääsemme tarkastelemaan tarinaa myös esimerkiksi järviseutulaisprinsessa Irisin, Calin ja Mavenin näkökulmasta. Harmikseni Cameron on jätetty pois, sillä minusta tuntuu, että hän olisi ainoa hahmo, joka olisi vielä kyennyt yllättämään. Hän onkin jäänyt todella sivuun, näin ollen hänen olemisensa päähenkilönä on enää muisto vain.
Iris oli minusta hämmentävä, koska Kuninkaan kahleissa hän vaikutti henkilöltä, joka saattaisi jopa kääntyä vaikkapa Purppurakaartin puolelle - toisin sanoen hän oli hahmo, joka saattaisi tehdä ihan mitä vain. Nyt hänet on kuitenkin istutettu pahiksen rooliin, eikä se mielestäni sopinut hänelle alkuunkaan. Cal taas on ärsyttävän epävarma, ei ollenkaan se rohkea Maren rakastettu, joksi oletin hänet kuvattavan. Hän ei osaa elää tekemiensä päätösten kanssa, eikä juuri ajatella omilla aivoillaan. Mavenin näkökulma oli aluksi mielenkiintoisin, mutta pian se sai minut vain hämilleni. Mitä kirjoittaja haki pistämällä Mavenin näkökulmahahmojen joukkoon? Näin hän nimittäin vain sekoitti loppuratkaisua, eikä saanut siitä lainkaan tuntuvaa, sillä Maveniin samaistuminen olikin yllättävän helppoa.
Kiehtovin näkökulmahahmoista oli kuitenkin edelleen Evangeline, joka oli kyllästynyt ennalta määrättyyn tulevaisuuteensa ja asemaansa Syvänteen kuningas Volon Calille naitettuna tyttärenä. Hänen sydämensä on ilmeisesti jo pitkään kuulunut Elane Havenille. Halusin kipeästi Evangelinen ja Elanen suhdetta avattavan enemmän, mutta kävi ilmi että molemmat jäivät vielä hieman epäselviksi hahmoiksi. Evangelinen osalta en kuitenkaan voi sanoa olevani tyytymätön. Hän ei ole lainkaan niin yksiulotteinen, millaiseksi hänet usein esimerkiksi Maren näkökulmasta kuvataan, ja kapinan kipinöivä siemen eli hänessä tarinan alusta loppuun saakka.
Luulin tämän tarinan saavan jonkin dramaattisen lopun, mutta niin ei käynyt. Loppuratkaisu olikin tuskastuttavan ennalta-arvattava, ja jätti paljon aukkoja ja kysymyksiä juonen kulkuun ja omaan päähäni. Kokonaisuutena kirja tuntui siltä, että juonenkäänteitä oli vain ripoteltu tarinan sekaan kontrolloimatta niitä ollenkaan.
Myönnän suoraan, että Sodan myrskyt oli pettymys. Kirja on väsyttävää luettavaa, ja aivan liian pitkä. Tarina ei ole mieleenpainuvimmasta päästä, joten tämä sarja ei yllä kovin lähelle lemppareideni kärkeä. Toki tästä on löytynyt myös hyviä elementtejä, mutta ne ovat nyt valitettavasti jääneet aika pitkälti huonojen ja tylsien varjoon.
Niinpä nimeän tämän sarjan mielestäni parhaimmaksi kirjaksi ensimmäisen osan, Punaisen kuningattaren, joka oli oikeasti räiskyvä ja vaikuttavakin. Mietin vieläkin, että miksi tämä tarina on ylipäätään venytetty sarjan kokoon. Tämä olisi käynyt ihan hyvin vaikkapa kahtena, tai vain yhtenäkin kirjana.
Arvosanani numeroina: 2+/5
Kommentit
Lähetä kommentti