nuortenkirjallisuus, fantasia, suomalainen nuortenkirjallisuus, romantiikka
Ilmestynyt vuonna 2017 (Gummerus Kustannus)
Sarja: Kaksoisauringot #1
"Kahtia jakautuneessa maailmassa tuulet ovat muuttumassa. Tytön täytyy muistaa. Mies haluaa vain unohtaa."
- takakannen kertomaa, Gummerus
Corildon on Seleesian Tieteellisen toiminnan edistämisen seuran kartografi. Hän on lajiltaan seleesi, Seleesian kansaa, jolla on ihmisiin verrattuna poikkeukselliset aistit ja joista jotkut hallitsevat elementtejään magian muodossa. Hän on asunut jo vuosia pohjoisessa Nordinian kuningaskunnassa, Wyelin kylässä, jossa hän tekee maanmittaustyötä. Ammattinsa ansiosta hän havaitsee huonot tuulet, jotka eivät puhalla ihmisten maailmaan vaan ainoastaan seleesit voivat aistia ne.
Eräänä myrskyisenä talvi-iltana Corildonin asunnon pihaan lyyhistyy ihmistyttö. Virottuaan käy ilmi, ettei tyttö muista menneisyydestään muuta kuin nimensä: Aleia. Aleia ei kuitenkaan ole kuka tahansa ihminen, sillä seleesien tavoin hänkin vaistoaa tuulien muuttuvan. Corildon ja Aleia lähtevät pitkälle taipaleelle Dwyrin mantereen halki päämääränään Seleesia selvittääkseen, kuka Aleia oikeastaan on.
Arvioni:
Alun perusteella Hän sanoi nimekseen Aleia vaikutti todella lupaavalta teokselta, juuri sellaiselta raikkaalta fantasiaromaanilta joihin itse olen hulluna. Vikin luoma maailma on kerrassaan kiehtova, mutta eniten huomioni kiinnittyi ihmisistä enemmän psyykkisesti kuin fyysisesti poikkeaviin seleeseihin, joiden selkein ulkoinen tuntomerkki ovat hohtavat, kissamaiset silmät. Ihastuin kirjan 1800-luvun Suomea muistuttavaan miljööhön, pukeutumistyyliin, höyryjuniin ja erämaihin.
Pidän Vikin kirjoituskielestä niin, että se on mainitsemisen arvoinen. Upposin mielelläni hänen melko tavanomaiseen, helppolukuiseen kerrontaansa ujutettuihin taiteellisesti muotoilluihin lauseisiin.
Itse viihdyin kirjan aikana parhaiten Corildonin Wyelin asunnossa, jonka ympäristöä hallitsi ankara talvi. Sieltä lähdettiin kuitenkin pois aika piakkoin, ja jotenkin en kovin lämmennyt tarinan muille tapahtumapaikoille.
Hahmoista ehdottomaksi suosikikseni nousi seleesi Corildon, josta paljastui koko ajan uusia puolia. Aleiaa pidän salaperäisenä ja hieman laimeana henkilöhahmona. Olisin kaivannut hänelle persoonallisempaa olemusta siitäkin huolimatta, ettei hän muista menneisyydestään saati itsestään juuri mitään. Kaikki muut hahmot jäivät minulle jokseenkin etäisiksi, paitsi Mateo, joka tuli tutuksi mutta lähinnä ärsytti minua. En pystynyt lainkaan samaistumaan hänen ja Aleian romanssiin, ja minusta tuntui, että Mateota raahattiin mukana väkisin. Aina hyvästit sanottuaan Mateo taas tupsahtaa jostakin ja minä mietin, että päästäänkö hänestä ollenkaan eroon.
Minusta kirjan suurin ongelma on pitkäveteisyys. Hän sanoi nimekseen Aleia kattaa reilut viisisataa sivua, jotka tuntuivat aivan liian paljolta. Tarinaa olisi voitu tiivistää, sillä sivuille jää paljon kohtia, joissa vain matkustetaan, pohdiskellaan tai puhutaan. Odotin koko ajan jotakin henkeäsalpaavan jännittävää käännettä, mutta sitä ei tullut. Vähäisiä välikohtauksia lukuun ottamatta romaani puksutti todella tasaisesti eteenpäin kuin höyryjuna. Edes omiksi luvuikseen muotoiltujen Aleian jäljittäjien näkökulma ei tuonut kirjaan tarpeeksi synkkää ripausta. Jos totta puhutaan, olin kyllästymisen partaalla.
Kirja loppuu kuin veitsellä leikaten. Tuntui, että lopussa oltiin samassa tilanteessa kuin alussa: vaikka Aleiasta olikin saatu selville yksi merkittävä seikka, se tuntui olevan kaikki mitä tässä Kaksoisauringot-trilogian ensimmäisessä osassa paljastettiin. Paljon olennaista jää avoimeksi. Mikä on kahden auringon osuus tarinan maailmaan? Eikö huonoista tuulista olisi voitu kertoa enemmän? Onko seleeseillä vielä lajikohtaisia salaisuuksia? Entä kuka Aleia on? Miksi häntä metsästetään? Mikä hänen kantamansa ovaalin muotoisen kiven virka tarinassa on? Mitä Corildonin vaimolle Lenalle tapahtui? Ja niin edelleen.
Koska jaksoin lukea Hän sanoi nimekseen Aleian loppuun, vaikkakin tökkien, jaksan toivottavasti lukea seuraavatkin osat. Ainakin yritän, sillä uskon jatko-osiin. Toivon, että ne ovat viihdyttävämpiä ja toiminnallisempia, kuin tämä mielenkiintoa korkeintaan herätteleväksi jäänyt aloitusosa.
Arvosanani numeroina: 2,5/5
Ilmestynyt vuonna 2017 (Gummerus Kustannus)
Sarja: Kaksoisauringot #1
"Kahtia jakautuneessa maailmassa tuulet ovat muuttumassa. Tytön täytyy muistaa. Mies haluaa vain unohtaa."
- takakannen kertomaa, Gummerus
Corildon on Seleesian Tieteellisen toiminnan edistämisen seuran kartografi. Hän on lajiltaan seleesi, Seleesian kansaa, jolla on ihmisiin verrattuna poikkeukselliset aistit ja joista jotkut hallitsevat elementtejään magian muodossa. Hän on asunut jo vuosia pohjoisessa Nordinian kuningaskunnassa, Wyelin kylässä, jossa hän tekee maanmittaustyötä. Ammattinsa ansiosta hän havaitsee huonot tuulet, jotka eivät puhalla ihmisten maailmaan vaan ainoastaan seleesit voivat aistia ne.
Eräänä myrskyisenä talvi-iltana Corildonin asunnon pihaan lyyhistyy ihmistyttö. Virottuaan käy ilmi, ettei tyttö muista menneisyydestään muuta kuin nimensä: Aleia. Aleia ei kuitenkaan ole kuka tahansa ihminen, sillä seleesien tavoin hänkin vaistoaa tuulien muuttuvan. Corildon ja Aleia lähtevät pitkälle taipaleelle Dwyrin mantereen halki päämääränään Seleesia selvittääkseen, kuka Aleia oikeastaan on.
Arvioni:
Alun perusteella Hän sanoi nimekseen Aleia vaikutti todella lupaavalta teokselta, juuri sellaiselta raikkaalta fantasiaromaanilta joihin itse olen hulluna. Vikin luoma maailma on kerrassaan kiehtova, mutta eniten huomioni kiinnittyi ihmisistä enemmän psyykkisesti kuin fyysisesti poikkeaviin seleeseihin, joiden selkein ulkoinen tuntomerkki ovat hohtavat, kissamaiset silmät. Ihastuin kirjan 1800-luvun Suomea muistuttavaan miljööhön, pukeutumistyyliin, höyryjuniin ja erämaihin.
Pidän Vikin kirjoituskielestä niin, että se on mainitsemisen arvoinen. Upposin mielelläni hänen melko tavanomaiseen, helppolukuiseen kerrontaansa ujutettuihin taiteellisesti muotoilluihin lauseisiin.
Itse viihdyin kirjan aikana parhaiten Corildonin Wyelin asunnossa, jonka ympäristöä hallitsi ankara talvi. Sieltä lähdettiin kuitenkin pois aika piakkoin, ja jotenkin en kovin lämmennyt tarinan muille tapahtumapaikoille.
"Hän makasi valveilla tuskin silmiään räpäyttäen ja yritti löytää tien sinne minne ei enää ollut pääsyä. Lumimyrskyn hyisen muiston takaa hän ei löytänyt mitään, vaikka kuinka pinnisteli. Se tuskastutti.
Minun. Nimeni. On. Aleia.
Niin ajatteli tuo tummahiuksinen tyttö, joka samalla oli ja ei ollut Aleia.
- sivu 51
Minusta kirjan suurin ongelma on pitkäveteisyys. Hän sanoi nimekseen Aleia kattaa reilut viisisataa sivua, jotka tuntuivat aivan liian paljolta. Tarinaa olisi voitu tiivistää, sillä sivuille jää paljon kohtia, joissa vain matkustetaan, pohdiskellaan tai puhutaan. Odotin koko ajan jotakin henkeäsalpaavan jännittävää käännettä, mutta sitä ei tullut. Vähäisiä välikohtauksia lukuun ottamatta romaani puksutti todella tasaisesti eteenpäin kuin höyryjuna. Edes omiksi luvuikseen muotoiltujen Aleian jäljittäjien näkökulma ei tuonut kirjaan tarpeeksi synkkää ripausta. Jos totta puhutaan, olin kyllästymisen partaalla.
Kirja loppuu kuin veitsellä leikaten. Tuntui, että lopussa oltiin samassa tilanteessa kuin alussa: vaikka Aleiasta olikin saatu selville yksi merkittävä seikka, se tuntui olevan kaikki mitä tässä Kaksoisauringot-trilogian ensimmäisessä osassa paljastettiin. Paljon olennaista jää avoimeksi. Mikä on kahden auringon osuus tarinan maailmaan? Eikö huonoista tuulista olisi voitu kertoa enemmän? Onko seleeseillä vielä lajikohtaisia salaisuuksia? Entä kuka Aleia on? Miksi häntä metsästetään? Mikä hänen kantamansa ovaalin muotoisen kiven virka tarinassa on? Mitä Corildonin vaimolle Lenalle tapahtui? Ja niin edelleen.
Koska jaksoin lukea Hän sanoi nimekseen Aleian loppuun, vaikkakin tökkien, jaksan toivottavasti lukea seuraavatkin osat. Ainakin yritän, sillä uskon jatko-osiin. Toivon, että ne ovat viihdyttävämpiä ja toiminnallisempia, kuin tämä mielenkiintoa korkeintaan herätteleväksi jäänyt aloitusosa.
Arvosanani numeroina: 2,5/5
Kommentit
Lähetä kommentti