Cassandra Clare - Varjojen kaupungit: Luukaupunki

nuortenkirjallisuus, fantasia, romantiikka

Englanninkielinen alkuteos 2007, The Mortal Instruments: City of Bones (suomentanut Terhi Leskinen, 2009, kustannusosakeyhtiö Otava)

Sarja: Varjojen kaupungit #1

"Kaikki myytit ovat totta", Jace sanoi.  Clary tunsi väristyksen selkäpiissään."

- takakannen kertomaa, Otava

15-vuotias Clary on luvannut, ettei viivy ulkona kovin pitkään. Hän suuntaa ystävänsä Simonin kanssa ikärajattomalle klubille, jossa hän pääsee todistamaan jotain kaameaa: kolme ihmistä surmaa nuoren pojan salassa klubin varastolla. Vain Clary näkee tapahtuneen ja kolme varjometsästäjää, joiden itselleen langettama lumous kätkee heidät "maallikkojen" eli tavallisten ihmisten katseilta.

Pian Claryn äiti katoaa. Asunnosta löytyvät jäljet kielivät hurjasta kamppailusta. Epätoivoinen Clary päättää nojata varjometsästäjien apuun ja sukeltaa yliluonnollisten otusten, myyttien ja demonien hallitsemaan alamaailmaan. Varjometsästäjät eli nefilit ovat ihmisiä, jotka tappavat demoneja ja pitävät yllä alamaailman järjestystä. Heidän kauttaan Clary saa tietää yllättäviä asioita omasta menneisyydestään ja ennen hänen syntymäänsä hajonneesta perheestään.

Sitten on Jace, kultasilmäinen ja ylpeä varjometsästäjäpoika, jota kohtaan Clary huomaa tuntevansa vetoa. Hänen on kuitenkin terästäydyttävä. Alamaailmaa uhkaava vihollinen on nousemassa, ja Claryn ja Jacen kumppaneineen on löydettävä Muutoksen malja, yksi kolmesta voimaesineestä. Legendan mukaan enkeli Raziel loi varjometsästäjät sekoittamalla enkelinverta maljassa ja käskemällä ihmiset juomaan sen. Jos malja päätyisi vihollisen, Valentinen, käsiin ja tämän pahoihin tarkoituksiin, seuraukset voisivat olla hirveät…

Arvioni:

Luukaupunki on kirja, joka kuuluu fantasianystävän peruslukemistoon. Itse pääsin tarttumaan siihen vasta hiljattain, sillä vaikka olen kuullut sarjasta todella paljon (miten olisinkaan voinut välttyä kuulemasta? Cassandra Clare on nimi, joka vilahtelee kaikkialla missä on fantasiakirjoja), en jotenkin sen kummemmin tiedostanut sen olemassa oloa.

Luukaupungin aloittama sarja on kuusiosainen. Lainasin kaksi ensimmäistä osaa kirjastosta kerran aiemminkin, mutta silloin lukujononi ruuhkautui ihan yli. Kirjat ohittelivat toisiaan, ja lopulta päätin tilanteen hillitsemiseksi palauttaa molemmat Varjojen kaupungit. No, nyt olen vihdoin lukenut Luukaupungin.

Takakansiteksti on lupaava, vaikka jo senkin perusteella kirja vaikuttaa aika tavanomaiselta. Yliluonnollinen maailma, New York, kolme voimaesinettä. Plääh. Niin nähty.

Alku ei kiertele, vaan menee suoraan asiaan. Napakkuus yllätti minut positiivisesti, ja sai ahmimaan kirjaa eteenpäin. Innokkuuteni tussahti kuitenkin tuntuvasti siihen valtavaan inforyöppyyn, joka Claryn ja kolmen varjometsästäjänuorukaisen kohtaamista seurasi. Ei herranjestas, kun tuli tietoa. Kirja vain tykitti ja tykitti, jos se osaisi hengittää, niin kaikki samaan hengenvetoon. Infodumppia. Okei, en pidä siitä. Yhtään.

Pahinta oli, että kun info alamaailmasta, varjometsästäjien luomistarinasta, Valentinen vihasta, kaiken maailman serafiterien käyttöoikeuksista, riimuista, demoneista, alamaailman väen ravintoloista ja ken tietää mistä muusta oli tullut päätökseensä, se todella oli tullut päätökseensä. Lukiessa olisin kaivannut aina välillä pientä muistutusta mikä oli mikäkin ja kuka ja mikä teki mitäkin, mutta ei, kirja oletti, että lukija muistaa kaiken tietopurkauksessa syötetyn itsestään. Tällä tavalla tästä syntyi minulle todella pomppoileva lukukokemus. Ylös alas, toimintaa, suvantoja, puhetta, puhetta, toimintaa, suvantoja… kirjan kaava oli kuin vuoristoradalla.

Luukaupunki on kerronnaltaan elokuvallinen ja nopeatempoinen. Tämä ei sinällään ollut minulle ongelma, mutta näiden vuoksi teksti on koko kirjan ajan niin… persoonatonta. Siinä ei yksinkertaisesti ole minkäänlaista syvyyttä. Se ei herättänyt minussa tunnetta, eikä ollut edes latteaa, vaan pelkästään pinnallista. 

Kirja ei siis ollut omaperäinen peruskaavaltaan tai kerronnaltaan. Sen kekseliäin ominaisuus ovatkin nefilit, varjometsästäjät. Ihmissudet, velhot, vampyyrit ja haltiat ovat kaikille tuttuja, mutta varjometsästäjiä ei ole ennen nähty. Idea on mielenkiintoinen, mutta minulle jäi sellainen olo, että sitä ei hyödynnetty ihan sen pohjia myöten. Minusta demoninmetsästäjä-asialla olisi vain voinut olla enemmän potentiaalia.

"Taistelussa kuolleet poltetaan, ja heidän tuhkastaan tehdään marmorikaaria, joita näette täällä. Demonintappajien veri ja luut ovat itsessään voimakas suoja pahaa vastaan. Varjometsästäjät palvelevat Klaavia vielä kuoleman jälkeenkin."

s. 172

Niin, demonit. Ne on esitelty kiehtovina, mutta minua häiritsi niiden lisääntyvä osuus ja se, miten ne konkretisoitiin. Minusta demonien kuuluu olla varjomaisia ja muodottomia. Luukaupungissa ne muistuttivat jotain jo valmiiksi keksittyä/olemassa olevaa otusta: on luurankoja, mönjäklönttejä ja krokotiili-koira-olioita. 

Alun inforyöpyn jälkeen ajattelin, että siinäkö kaikki. Tapahtumat kulkivat todella tiuhaan eteenpäin, ja keskikohdan tienoilla rauhallisempia vaiheita oli yhä useammin. Sitten lukija vedetään taas mukaan melkoiseen taistelun hullunmyllyyn. Yllätyin siitä, miten suoraviivaisesti väkivaltaiset kohdat on kuvattu. Ne ovat suorastaan raakoja ja lukijana ikään kuin katselin niitä jostain korkeuksista, enkä oikein päässyt niihin sisälle. 

Samalta tuntuivat myös kirjan hahmot. Jos puhun suoraan, niin minusta he olivat tylsiä. Claryn kuvataan olevan taiteellinen, mutta se ei korostu hänessä millään lailla. Hän on yksiulotteinen ja välillä aika typerä.

Jacelta odotin enemmän kuin sain. Hänet kuvataan ylimieliseksi ja hyväksi varjometsästäjäksi, mutta siihen se jääkin. Minusta hän ei ollut kiinnostava, eikä edes raivostuttavan ylimielinen, kuten ehkä oli tarkoitus.

Isabelle ja Alec ovat varjonmetsästäjänuorista kiehtovimpia. Alecista kiinnostavan tekee tämän viha Clarya kohtaan ja se, miten hän on ihastunut Jaceen. Isabelle taas on narttumainen teini. Näin Jacelle tarkoitetun ylimielisyyden aluksi hänessä, mutta onneksi hän muuttui ystävällisemmäksi Claryn tutustuessa häneen. Muuten en ehkä olisi sietänyt häntä.

Hodge on hieman salaperäisempi hahmo ja ehkä ainoa, jossa hämärä alkuvaikutelma onnistutaan pitämään läpi tarinan. Lopussa se tiivistyy yhdeksi isoksi selitykseksi. Valentine verhotaan myös mystisyydellä, mutta siinä ei onnistuta kovin hyvin. Hän on kaiken lisäksi myös vielä omiaan korostamaan kirjan sekavuutta: minä luulin aluksi, että hän on nainen - ja petyin, kun hän olikin mies. Tämän kirjan asetelma on miespahiksen johdosta niin niin raivostuttavan tyypillinen. Lopussa selviää, että hän on juuri sellainen iso paha pimeyden ruhtinas, kuten odotinkin. Kyseenalaistin hänen motiivinsa toistuvasti, vaikka ne olivat ilmiselvät: hän tahtoo tuhota alamaailman pelastaakseen kaikki ihmiset sen varjolta. Joo… mutta ei, se ei oikein toimi. Ei etenkään, kun Clary ja muut yrittävät estää häntä. Miksi he yrittävät estää häntä? Eivätkö he vain voisi pötkötellä aurinkotuolissa kiinalaisine ruokineen samalla, kun Valentine ja alamaailman väki käyvät sotansa? Mistä muista kuin henkilökohtaisista syistä alamaailman tuhoutuminen heitä liikuttaa? Selvennystä (tai muistutusta) kiitos!

" 'Olipa kerran poika', Jace aloitti 

  Clary keskeytti saman tien. 'Oliko hän varjometsästäjäpoika?'

  'Totta kai.' Jacen äänestä kuulsi hetken kolkko huvittuneisuus. Sitten se oli poissa. 'Kun poika oli kuusivuotias, hänen isänsä antoi hänelle metsästyshaukan koulutettavaksi. Haukat ovat petolintuja, isä kertoi hänelle, taivaan varjometsästäjiä.

  Haukka ei pitänyt pojasta, eikä poika pitänyt haukasta. Sen terävä nokka hermostutti häntä ja sen kirkkaat silmät näyttivät aina tarkkailevan häntä. Haukalla oli tapana hyökätä hänen kimppuunsa nokka ja kynnet ojossa heti, kun hän tuli lähelle. Hän ei tiennyt sitä, mutta hänen isänsä oli valinnut haukan, joka oli elänyt luonnossa yli vuoden ja oli siksi lähes mahdoton kesyttää. Mutta poika teki kaikkensa, koska hänen isänsä oli käskenyt hänen kouluttaa haukasta tottelevaisen, ja hän halusi olla mieliksi isälleen.

  [...] Hän oppi näkemään, että haukka oli kaunis, että sen hoikat siivet oli tarkoitettu vauhdin hurmaan, että se oli vahva ja nopea, kiivas ja lempeä. [...] Hän tiesi, että haukka rakasti häntä, ja kun hän oli varma, että se ei ollut vain kesy vaan täysin kesy, hän meni isänsä luo näyttämään, mitä oli tehnyt, ja odotti isän olevan ylpeä.

  Sen sijaan isä otti linnun, joka oli nyt kesy ja luottavainen, ja väänsi sen niskat nurin. Minä käskin sinun tehdä siitä tottelevaisen, isä sanoi ja pudotti haukan elottoman ruumiin maahan. Mutta sinä opetit sen rakastamaan sinua. [...] Poika ei itkenyt enää koskaan eikä hän milloinkaan unohtanut, mitä oli oppinut: että rakastaminen oli tuhoamista ja että tullessaan rakastetuksi tulee tuhotuksi."

sivut 193-194

Päähahmoista onkin sitten jäljellä enää yksi, nimittäin Simon. Valehtelisin, jos sanoisin, että pidin hänestä. Koska en pitänyt hänestä lainkaan. En oikeastaan ole varma mistä syvä inhoni Simonia, Claryn parasta ystävää, kohtaan oikein kumpuaa, mutta se kumpuaa syvältä lukijanaivojeni uumenista. Kun Clary jätti Simonin kirjan alussa juostakseen Jacen perään, kuvittelin, että nyt tarina ei enää kaipaa häntä. Sitten poika ilmestyykin taas mukaan ja hänelle kerrotaan kaikki Claryn äidin katoamisesta ja alamaailmasta. Sen jälkeen hän sinnittelee mukana kuin pelastusköyteen takertuva hukkuva. Ei! Ei ei ei!

Toki Simon on juonen kannalta myös tärkeä hahmo. Minusta hän ei vain sovi kirjaan, kuten ei se kolmiodraamakaan joka puhkeaa hänen, Jacen ja Claryn välille. Näin kaikki perinteiset tarinantekijät on saatu siististi samaan pakettiin muutamalla liian laimeasti erottuvalla mausteella.

Loppu kuitenkin tulee väjäämättä, ja se tulee parempana kuin olin olettanut. Paljastuu paljon yllättäviä asioita. Ne olisi tietysti voinut arvata ennalta, mutta minulle ne tulivat uutena ja ehdottomasti korottavat lukukokemukseni mielekkyyttä.

Arvosanani numeroina: 2,5/5