nuortenkirjallisuus, dystopia, romantiikka
Englanninkielinen alkuteos, 2015, The Heir (suomentanut Laura Haavisto, 2017, Pen & Paper Publishing)
Sarja: Valinta #4
“Kaksikymmentä vuotta aiemmin hänen äitinsä sai kruunun. Nyt on prinsessa Eadlynin vuoro löytää todellinen rakkaus.”
Eadlyn Schreave, Illéan prinsessa, on koko ikänsä kuullut tarinoita Valinnasta, jossa hänen vanhempansa tapasivat. Hän ei kuitenkaan osaa kuvitella itselleen mitään samanlaista, eikä ilahdu, kun hänen vanhempansa ehdottavat järjestettäväksi uutta Valintaa - Valintaa hänelle. Illéassa on levotonta, eivätkä kaikki ole tyytyväisiä sen uudistumiseen. Niinpä Eadlynin vanhemmat ajattelevat, että Valinta keräisi kansan huomion ja hallinto ehtisi järjestellä asiat paremmalle tolalle.
Eadlynin ei halua vierelleen kumppania, vaan tahtoo hallita yksin. Hän pelkää menettävänsä asemansa mahdolliselle puolisolleen, ja suhtautuu koko asiaan äärimmäisen yrmeästi. Lopulta hän kuitenkin myöntyy Valintaan vannottaen isälleen, ettei salli sen jatkuvan kolmea kuukautta kauempaa.
Vähitellen hän kuitenkin huomaa, miten hurmaavia osa sulhasehdokkaista on. Ehkei oman tosirakkauden löytäminen olekaan niin mahdotonta, kuin hän on kuvitellut.
Arvioni:
Perijätär taitanee olla Valinta-sarjan kirjoista mittavin, mikä sai kyllä huolestumaan. Epäilin kovin, että mitä tässä kirjassa voi nyt enää tapahtua. Suuri osa tällaiseen tarinaan soveltuvista ideoista on luultavasti käytetty kolmeen edelliseen osaan, mutta Perijättäressä sanommekin hyvästit American näkökulmalle ja pääsemme tarkastelemaan sarjan maailmaa ensimmäisen oman Valintansa järjestäneen prinsessan, Eadlynin, näkökulmasta.
On kulunut kaksikymmentä vuotta siitä, kun prinssi Maxon päätti oman Valintansa valitsemalla vaimon ja hänet kruunattiin kuninkaaksi. Vaikka kastijärjestelmän lakkauttamisesta on jo kauan, aiheuttaa se edelleen ongelmia ja syrjintää kansan keskuudessa, kun kaikki eivät tahdo hyväksyä muutosta. Perijätär eteneekin paljon enemmän politiikan kautta kuin edeltäjänsä, onhan Eadlyn prinsessa ja maan johtaminen ja sen opettelu kuuluvat hänen velvollisuuksiinsa. Perijättäressä oli ongelma, jota ensimmäiset kolme Valinta-sarjan kirjaa eivät omanneet: se oli toisinaan tylsä. Juonenkäänteet eivät olleet ihmeellisiä, ja juoni kulki pahimmillaan väkinäisesti. American tarina oli oikeasti sykähdyttävä ja väkivallan uhan vuoksi paikoitellen jännittäväkin, vaikka höttökirjallisuutta onkin. Perijätär sen sijaan ei oikein vakuuttanut minua, ja se tuntui hiukan tarpeettomalta. Sarja olisi voinut ihan hyvin jäädä kolmeen ensimmäiseen osaan.
Eadlyn on päähenkilönä kovin erilainen kuin America, ja aiheutti minussa aluksi lievää inhoa. Hän on melko itsekäs, muttei huomannut sitä itse. Tällainen luonteenpiirre on hänessä ilmeisesti ihan tarkoituksella, muttei todellakaan ollut omiaan tekemään romaanista vetävää. Onneksi palatsiin saapuvat pojat kuitenkin saavat ongittua Eadlynista hänen myötätuntoisemman, rakastumiseen kykenevän puolensa.
En pystynyt pidättämään henkeäni seitsemää minuuttia. En kestänyt edes minuuttia. Kerran yritin juosta mailin seitsemään minuuttiin kuultuani, että jotkut urheilijat kylkenivät siihen neljässä minuutissa, mutta epäonnistuin täysin, kun kylkipistos lamaannutti minut puolivälissä.
Eräs asia minulta kuitenkin onnistui seitsemässä minuutissa, mitä monet pitäisivät melko vaikuttavana: minusta tuli kuningatar.
sivu 7
Maxonin ja American hallinnon myötä Illéa on muuttunut paljon tasa-arvoisemmaksi maaksi. Kuten kirjassa mainitaan, jos Eadlyn olisi syntynyt yhtä sukupolvea myöhemmin, hänestä ei olisi tullut kruununperillistä. Valtaistuimen saaja olisi ollut hänen kaksoisveljensä Ahren, joka syntyi seitsemää minuuttia Eadlynia myöhemmin.
Ahrenin lisäksi Eadlynilla on kaksi nuorempaa veljeä, fiksu Kaden ja kujeileva, hyvin epäprinssimäinen Osten. Kaikkia hahmoja tuodaan hyvin esille tarinan myötä, jolloin tapaamme myös vanhoja tuttuja: Marleen ja hänen miehensä kaartinupseeri Woodworkin, sekä muunmuassa Aspenin ja Lucyn. Eadlynin Valinta on keskeisin aihe, mutta samalla vanhoilla tutuilla hahmoilla on omat ongelmansa ja tavoitteensa. Erityisesti huomasin ilahtuvani, kun American sisar May tuli käymään. Iloisesta pikkutyttö-Maysta on kasvanut May-täti, hupsun säpäkkä muotiasiantuntija.
Tämä oli outoa. Periaatteessa jokainen alhaalla odottava poika oli vaihtoehto, jos minun todella piti valita joku. Ja heistä jokainen voisi helposti heittää maailmani aivan uudelle kiertoradalle. En pitänyt siitä. Halusin hallita itse omaa polkuani. Mietin, oliko se syy sille, että olin pystyttänyt aidan ympärilleni - siis pelko siitä, että kuka tahansa sen tälle puolelle tuleva voisi viedä hallinnan tunteen minulta.
sivu 219
Myös sulhasehdokkaat, Valintaan osallistujat, ovat aika herttaisia hahmoja. Toisiksi hämmentävin heistä on Kile, Marleen poika. Kilen nimi joutui Valinnan arvontaan vasten hänen omaa tahtoaan, joten hän päätyi mukaan sattumalta. Eadlyn ei ole tästä riemuissaan, sillä hän pitää Kileä raivostuttavana (tosin ei yhtä raivostuttavana kuin tämän pikkusisarta Josieta), mutta tutustuu tähän paremmin Valinnan alettua ja huomaa tämän olevankin oikein hyvä tyyppi. Tämä seikka on esille nostamisen arvoinen, sillä se oli niin naurettavan epäuskottava. Ihan kuin kirjalilija olisi pusertanut kekseliäisyytensä äärimmilleen ja pakottanut itsensä luomaan tähänkin kirjaan paljon draamaa. Kilen ja Eadlynin suhteen laadun ihmekohoaminen ei ole ainoa väsyttävän epäuskottava asia kirjassa, mutta soveltuu parhaiten esimerkiksi.
Eadlyn mieltyy pojista myös Haleen ja muutamaan muuhun, mutta minulle kaikista nousi esiin hämmentävin, swendwaylainen Henri, joka puhuu vain suomea. Koska hänellä ja Eadlynilla ei ole yhteistä kieltä, ei hänellä oikein ole yhteyttä myöskään lukijaan. Hän vaikuttaa aika hupsulta, vaikka tulkki Erik vakuuttaa hänen olevan varsin fiksu, tosin loputtoman innoissaan ja jännittynyt Valinnan vuoksi. Kirjailija on tehnyt taidokkaan ja ainakin näin suomalaiselle lukijalle kunnioitettavan työn ottaessaan selvää suomenkielestä, mutta lopulta se saa pyörittelemään silmiä hymyillen. Tämä on nimittäin taas yksi niistä asioista, joiden vuoksi en itse voinut ottaa kirjaa kovin vakavasti.
Mutta ehkä tuo hallinnan tunne oli illuusio. Vaikka hylkäisin jokaisen Valinnan pojista, tulisiko lopulta elämääni joku, joka saisi minut vähät välittämään hallinnan tunteesta? Saisiko hän minut jopa luovuttamaan sen vapaaehtoisesti?
sivu 219
Yllä mainitsemastani luonteenpiirteestään huolimatta Eadlyn ei ole häijy, vaan kohtelee kaikkia sulhaskanditaatteja suhteellisen ystävällisesti. Arvostettavinta hänessä on sinnikkyys, joka välittyy loppua kohden vahvasti. Pohjimmiltaan hänkin tahtoo olla epäitsekäs ja oikeudentajuinen, näiden piirteiden kaivaminen hänestä vain vaatii enemmän työtä kuin Americasta, jonka pinnalla ne ovat luonnostaan.
Perijättäressä ei oikeastaan ole kapinallisia, vaikka kansa onkin levotonta. Ainoat jännitystä tuovat asiat ovat hallinnolliset ongelmat, poliittiset jännitteet ja Valinta. Kirja kuuluu dystopiaan kuten edeltäjänsä, joista välittyi ärsyttävän vanhanaikainen tunnelma kaiken maailman pakkoavioliittojen ja kastijärjestelmän vuoksi. Perijätär keskittyy kuitenkin Valintaan niin eri näkökulmasta, että dystooppisuus on siitä aika lailla karsiutunut.
Minusta tämä romaani ei ollut parhaita lukemiani samantyylisiä kirjoja eikä todellakaan yhtä maittava lukukokemus kuin kolme edeltäjäänsä. Ei se huono ollut, mutta suosittelen lukemaan sen vain, jos Valinta-sarja kiinnostaa todella. Tämän kirjan lukemiseen tarvitsin ainakin itse oikean fiiliksen, mutta aion kyllä lukea koko sarjan loppuun - eihän sitä ole enää kuin yksi kirja, Kruunu, jäljellä.
Arvosanani numeroina: 2,5/5
Kommentit
Lähetä kommentti