saturomaani, maaginen realismi, klassikko
Englanninkielinen alkuteos, 1972, Watership down (suomentanut Kersti Juva, 1975, WSOY)
“Viikka on vasta nuori kaniini, mutta se yksin vaistoaa vaaran, joka yhkaa Sandlefordin kaniinien yhdyskuntaa. Moni ei sitä usko.”
- takakannesta
Viikkaa ei kuuntele yhdyskunnan ylikaniini, mutta sen veli Pähkinä on kyllä oppinut ottamaan sen kummalliset ennustukset tosissaan. Useimmiten sen näyt nimittäin ovat oikeassa.
Sandlefordin yhdyskunnassa vallitsee rauha, eikä moni ole halukas lähtemään. Pähkinän johdolla kuitenkin pieni joukko nuoria kaniineja onnistuu pakenemaan yhdyskunnasta ennen sen tuhoa. Kaniinien tavoitteena on löytää uusi, turvallinen kotiseutu, mutta matkallaan ne kohtaavat monia vaaroja ja ongelmia, joista osaa ne eivät olisi osanneet kuvitellakaan.
Arvioni:
Richard Adamsin Ruohometsän kansa on lastenkirjallisuuden klassikko, enkä voi kuin ihmetellä miksi se on tähän asti jäänyt minulta lukematta. Pienenä rakastin lukea eläinaiheisia kirjoja, joten miksi ihmeessä en tähän jo silloin tarttunut?
Toisaalta siinä, että luin Ruohometsän kansan vasta nyt, on myös hyviä puolia. Väitänpä, että näin vanhempana, kokeneempana lukijana sain siitä paljon enemmän irti kuin olisin nuorempana saanut. Romaani lokeroidaan usein lasten- ja nuortenkirjoihin, mutta mielestäni se sopii kyllä lähestulkoon kaiken ikäisille. Myös aikuinen voi siis viihtyä sen parissa vallan mainiosti.
Ruohometsän kansa menee suoraan asiaan. Tarina alkaa, kun nuori Viikka-niminen kaniini kertoo veljelleen Pähkinälle näystään, jossa niiden yhdyskunta tuhoutuu jonkin vastustamattoman voimasta. Myöhemmin kaniinien kodin tuhoojiksi paljastuvat ihmiset, jotka raivaavat kaniinit tieltään rakentaakseen uusia asuinsijoja. Pähkinä on muutaman muun lisäksi yhdyskunnan ainoa, joka uskoo Viikkaa ja yön turvin pieni joukko pakenee kodistaan etsimään uusia asuinseutuja.
Kirja on kirjoitettu yksikön kolmannessa persoonassa ja käyttämällä kaniineista puhuttaessa muotoa “se.” Takakannen perusteella odotin Viikan toimivan näkökulmahenkilönä, mutta kaniini, jota tarinassa eniten seurataan, onkin tarinan aikana oman yhdyskuntansa ylikaniiniksi kohoava Pähkinä. Ruohometsän kansa on kuitenkin niitä kirjoja, joissa ei oikeastaan ole päähenkilöä. Näkökulmissa hypitään vähän sinne tänne, mutta se ei tämäntyyppisessä tarinassa haittaa lainkaan.
Kun laskeva aurinko alkoi koskettaa taivaanrannan pilvivyötä, Pähkinä tuli oksien alta ja tutki varovaisesti loivan rinteen reunan. Sitten se lähti eteenpäin muurahaiskekojen yli ja alkoi nousta aukeaa vuorta. Viikka ja Tammenterho seurasivat sitä pensaan alta ja jäivät näykkimään esparsenttia. Ne eivät tunteneet kasvia ennestään, mutta ne tiesivät kysymättäkin, että se oli syötävää. Se sai ne paremmalle tuulelle.
sivu 148
Vaikka kirja kertoo kaniineista, ei se taistelu- ja takaa-ajokohtausten vuoksi sovellu kaikkein nuorimmalle lukijalle. Kaniinien elämä on hurjaa, jatkuvaa eloonjäämiskamppailua, joka välittyy tekstistä hyvin. Hahmojen kohtaamat vaarat eivät oikeastaan ole kovin ihmeellisiä, mutta kaniinin näkökulma niistä tuodaan uskomattoman hyvin esille. Jännitystä siis löytyy, paljonkin ja painostavasti.
Ruohometsän kansa on joistain liki sivunmittaisista kappaleistaan ja omalaatuisista kielikuvistaan huolimatta nopealukuinen teos. Sen pariin oli aina mukava palata, ja maailmaan upposi hetkessä. Kovin pinnalliseksi kirjaksi se jää, sillä kaniinit ovat hahmoina aika yksiuloitteisia. Lisäksi se vaati alussa vähän sopeutumista, sillä alareunaan on kirjoitettu huomautuksia kaniinien tavoista tai niiden käyttämistä sanoista. Ruohometsän kansassa kaniineilla nimittäin on oma karkea kielensä, josta löytyy sanasto lopusta. Valitettavasti se tuntui toisinaan aika turhalta, ja teki tarinasta joissain kohdissa jopa hämmentävän. Esimerkiksi minä en missään vaiheessa saanut selkoa siitä, että miksi kaikkien naaraiden nimet on kirjoitettu tällä kaniinien omalla kielellä (ja ovat vielä sangen monimutkaisia, kuten Hyzenthlay tai Thethuthinnang), kun taas koiraiden nimet ovat vain joku Pähkinä, Vatukka tai vaikka Isopää (jolle kyllä löytyy kaniinikielestä synonyymi, Thlayli).
Näistä seikoista huolimatta kaniineja ei juuri inhimillistetä, mikä on tavallaan helpotus. Toki niiltä löytyy muunmuassa oma tarusto ja myyttinen sankari, El-ahrairah, “Tuhannen vihollisen ruhtinas,” mutta tarinassa puhutaan myös esimerkiksi kaniinien paritteluajoista, ruokavaliosta, kolonkaivamistottumuksista ja paljon muusta. Siksi välillä tuntuikin, että Ruohometsän kansa on myös eräänlainen tietokirja. Nyt sen luettuani nimittäin tiedän kaniineista - ja Englannin maaseudusta - paljon enemmän.
“El-ahrairah, sinun kansasi ei voi hallita maailmaa, sillä minä en tahdo sitä. Koko maailma on vihollisesi, Tuhannen vihollisen ruhtinas, ja milloin ne saavat sinut kiinni, ne tappavat sinut. Mutta ensin niiden on saatava sinut kiinni, sinä kaivaja, kuuntelija, juoksija, äkkitarkka ruhtinas. Ole ovela ja täynnä juonia, niin kansasi ei koskaan tuhoudu.”
sivu 42
Fantasian genreen Ruohometsän kansa ei mielestäni ihan luikahda, vaikka eläimet keskustelevatkin keskenään ja auttavat toisiaan, kuten vaikkapa Kehaarin, kaniini Isopään löytämän naurulokin, tapauksessa. Se on eräänlaista maagista realismia, ja oikein virkistävää vaihtelua yleensä lukemani nuortenkirjallisuuden, etenkin fantasian, rinnalle.
Kuvittelin kirjan käsittelevän suurimmalti osin Pähkinän ja sen joukon matkaa, mutta se keskittyykin uuden yhdyskunnan perustamiseen ja sen ongelmien ratkaisemiseen. Pähkinän tovereineen pulmat ovatkin hyvin raadollisia: niiltä puuttuu naaraita, joita ilman niiden yhdyskunta lopulta kuihtuu ja kuolee pois. Niinpä ne päättävät lähteä käytännössä ryöstöretkelle, hienovaraisemmin ilmaistuna kysymään naapuriyhdyskunnasta, saisivatko ne sieltä muutaman naaraan. Yhdyskunta osoittautuu kuitenkin vihamieliseksi ja siellä vallitsee tiukka kuri sen johtajan, häijyn kenraali Ratamon, laadinnan mukaan. Tarina huipentuukin vaikuttavasti näiden kahden yhdyskunnan yhteenottoon. Taistelussa muunmuassa kärkihahmoiksi noussut Isopää-niminen kiihkeä kaniini saa sankarin tittelin.
Kaniineja on kirjava joukko, mutta välillä pääsi häiritsemään se, että ne kaikki ovat koiraita. Toki se on tärkeä seikka kirjan juonen kannalta ja kuten kirjailija kiitoksissaan mainitsee, vaeltelevat kaniinit ovat lähes aina nuoria koiraita. Joukkoon mahtuvat mukaan myös useaan otteeseen tunnelmaa vitseillään keventävä Sinikello, jo mainitsemani Isopää, iäkäs kapteeni Rautatammi, nokkela Vatukka ja mestarillinen tarinankertoja Voikukka. Sitten ovat pelokas Liutti ja taka-alalle jäävät Tammenterho ja Maitiainen, sekä matkanvarrella mukaan loikkaava Mansikka. Luultavasti kaniineja oli retkikunnassa enemmänkin.
Ruohometsän kansa on teos, jota voin lämpimästi suositella kaikille. Itse luin sen vaihtelun tarpeessa, ja koska ennakko-odotuksia ei minulla juuri ollut, osoittautui se
loistavaksi lukukokemukseksi.
Arvosanani numeroina: 4/5
Kommentit
Lähetä kommentti