Tomi Adeyemi - Veren ja luun lapset

nuortenkirjallisuus, fantasia, romantiikka

Englanninkielinen alkuteos, 2018, Children of Blood and Bone (suomentanut Outi Järvinen, 2019, kustannusosakeyhtiö Otava)

Sarja: Veren ja luun lapset #1

“He tappoivat äitini.

He tukahduttivat magiamme.

He yrittivät haudata meidät.

Nyt me nousemme.”

Zélie on tyttö, joka muistaa elävästi puhdistuksen päivän. Hän muistaa äitinsä, voimakkaan kuolonnäkijän, joka ei mahtanut mitään sotilaille magian kadottua. Julman kuninkaan käskystä kaikki magianhaltijat, majit, tapettiin ja valkohiuksiset dîvinit, ne joista oli määrä tulla majeja ja jollainen Zéliekin on, alistettiin ja heidän toivonsa tukahdutettiin.

Zélie asuu Ilorinissa, pienessä kalastajakylässä. Hän ei ole unohtanut kaunaansa ja vihaansa, mutta piilottanut ne toistaiseksi. Lähes joka päivä hän harjoittelee sauvataistelua hänelle ja monelle muulle dîvinille suojan ja töitä antaneen Mama Agban opastuksella. Hän on myös taitava myyjä, mikä on tarpeen, kun verot nousevat yllättäen ja Zélie veljineen lähtee kauppaamaan saaliiksi saamaansa miekkakalaa maansa Orïshan pääkaupunkiin Lagosiin. Veli Tzainin lisäksi Zélien perheestä on jäljellä hänen surun murtama isänsä, baba, jota ikä alkaa jo painaa.

Toisaalla, nimittäin Lagosin loisteliaassa palatsissa, Orïshan kuninkaan tytär prinsessa Amari päätyy todistamaan rakkaan palvelijattarensa ja ystävänsä Bintan surmaa, ja varastamaan mystisen taikakäärön isänsä hallusta. Pakomatkallaan Amari törmää Zélieen, ja anelee tältä apua. Amarin perään on lähetetty tämän oma veli, prinssi Inan, joka saa käskyn surmata prinsessaa auttanut ja napata Amari. Saatuaan Zélien ja Amarin sijainnin selville hän ratsastaa kissapedollaan Iloriniin ja polttaa tämän maan tasalle.

Zélie, Amari ja Tzain jättävät kotinsa ja lähtevät vaaralliselle matkalle löytääkseen loput taikaesineet. Niitä on käärön lisäksi kaksi, aurinkokivi ja luutikari. Heidän lopullinen tavoitteensa on seilata kerran sadassa vuodessa merestä kohoavalle jumalten saarelle ja suorittaa rituaali, joka palauttaa magian takaisin Orïshaan. Koko taipaleen Zélie kamppailee itsensä kanssa ja hallitakseen heränneitä kuolonnäkijän kykyjään. Hän havahtuu myös siihen, että heitä takaa-ajavalla prinssillä ja hänellä on kummallinen yhteys…

Arvioni:

Tomi Adeyemin esikoisromaani Veren ja luun lapset on käsittääkseni saanut viihtyä New York Timesin bestseller-listan kärjessä jo tovin. Itse sain kirjasta vihiä vasta kun se oli suomennettu, mutta tutkittuani asiaa hieman ennen romaanin lukemista sain tietää, että kirjasta ollaan varsin innoissaan ja sitä hehkutetaan etenkin sen kotimaassa.

Veren ja luun lapsien idea ja alku ovat mielenkiintoisia, lupaaviakin. Aika nopeasti kuitenkin selviää, mihin suuntaan tarina on menossa. Siinä vaiheessa oma innostukseni hiipui.

Jo alussa lukeminen vähän töksähti heti esiteltäviin romaanin maailman sanoihin, joita ryöpytetäänkin sivuilta lukijan päälle aika paljon kerralla. En mennyt sekaisin, lähinnä ärsyynnyin ja aloin kaivata jonkilaista sanastoa vaikkapa kirjan loppuun. Sellaista ei ollut, joten täytyi pärjätä ilman. Lopulta vieraisiin sanoihin kuitenkin tottui, ne oppi eivätkä ne enää haitanneet.

Hehkutuksen perusteella olin odottanut Veren ja luun lasten olevan jotain uutta ja omaperäistä. Valitettavasti jouduin pettymään, sillä suurimmalti osin tarina oli hyvin kliseinen. En muista koskaan lukeneeni kirjaa, joka minun on tehnyt mieli jättää kesken vielä puolenvälin jälkeenkin. Veren ja luun lapset oli sellainen, ja etenikin minulla hyvin hitaasti. Jumitin sen kanssa koko hässäkkäisen ja niin ikävien kuin mukavienkin tapahtumien täyteisen joulukuun ajan. Romaania riivaa ennalta-arvattavuus ja epäselvyys. 

Kirja on kirjoitettu yskikön ensimmäisessä persoonassa, eli minä-muodossa. Tämä ei sinänsä ole ongelma, mutta sekavaa teksti on, sillä kertojia on kolme: Zélie, Amari ja Inan. Onneksi Adeyemi on onnistunut luomaan hahmoista persoonallisia, niin että pelkän tekstin sävyn perusteella saattaa erottaa kuka kertojista on parhaillaan äänessä. Toisinaan tuntui, että useampi päähenkilö on ihan tarpeenkin. Tarinassa vallitsee toisinaan synkkä ja tuskainen tunnelma, joka välittyy lähinnä Zélien luvuista. Minun oli vaikea eläytyä kirjaan nimenomaan synkkyyden vuoksi, sillä se oli niin arvattavissa ja kävi uuvuttavaksi lukea. Amari on oikea valopilkku läpi romaanin, mutta Inania kohtaan en tuntenut oikeastaan mitään. 

Veren ja luun lapset on kerronnan tasolla hyvinkin vaihteleva. Toisinaan suomennosta haittaavat kielelliset kömmähdykset tai kömpelö sanavalinta, kun taas toisinaan teksti on mukavaa ja helppoa luettavaa. Lukiessani kypsähdin jatkuvasti siihen, kuinka paljon Adeyemi jättää lukijan mielikuvituksen varaan. Kuvailu on todella niukkaa, enkä saanut kaikista tapahtumista edes selkoa. Pääpaino on toimintakohtauksissa, mikä on tässä romaanissa ehdoton virhe. Luulenpa, että Veren ja luun lapset olisi toiminut niin paljon paremmin, jos Länsi-Afrikan alkuperäiskansojen elämästä inspiraation saanutta Orïshan kulttuuria ja mytologiaa olisi korostettu. Tuntui, että itse maan tavoista tarjoiltiin kirjassa pelkkiä välähdyksiä.

“Jokaisella majilla oli syntyessään valkeat hiukset merkkinä jumalten kosketuksesta. He käyttivät taitojaan kansamme hyväksi, ja kaikki kunnioittivat heitä.[...]”

sivu 23

Kaiken kaikkiaan Veren ja luun lapsien matkakertomus on hyvin… erikoisesti rakennettu. Se tuntuu poukkoilevalta, enkä oikein päässyt siihen sisälle. Suurin osa matkasta Orïshan mantereen halki taitetaan sarvekkaan leijonaarin, Nailahin, selässä. Sen kaltaiset kissapedot ovat mielestäni kiva yksityiskohta - hevosten sijasta ratsuina toimivat leopardiinit, panttenaarit ja gepardiinit. Harmi, että myös tämän fantasiamaailman luonto ja otukset jäävät taka-alalle.

Toisinaan kirja onnistuu olemaan jopa epäuskottava. Päähenkilöiden ratkaisut ovat kummallisia, enkä voinut olla ihmettelemättä, miten he päätyivät niihin lukuisista paremmista vaihtoehdoista. Esimerkkejä: 

1. Zélie, Amari, Tzain ja Nailah ylittävät rotkon, jonka silta (yllätys yllätys) romahtaa. Takaa-ajajat Inan mukaan lukien jäävät vastakkaiselle puolelle, eivätkä valitse yhtään mutkattomampaa ratkaisua kuin tuoda läheisestä kylästä työväkeä ja rakentaa uusi silta. No, minusta tuo oli naurettavaa.

2. Zélie, Amari, Tzain ja Nailah saapuvat aavikkokaupunkiin, jossa rikkaampi väestö harrastaa viihteen katsomista amfiteatterissa. Viihde on laivataistelu areenalla, jolle syöstään ensin vettä. Taistelun voittaneen miehistön kapteenille on luvassa palkinto, sattumoisin Zélien kumppaneineen etsimä aurinkokivi. Ja he ajattelevat, etteivät voi saada sitä muuten kuin osallistumalla kilpailuun…

3. Dîvinien kaupunki viidakon keskellä. Tzain ja Amari päätyvät sinne vangeiksi, eikä Zélie näe muuta ratkaisua heidän pelastamisekseen kuin hyökkäys ja taistelu, vaikka hän on dîvini itsekin.

Kun näky hälvenee, olen taas keskellä kirkuvia kyläläisiä ja hiekkaa. Jokin pistelee ihoni alla, sama kummallinen kirvely joka alkoi sillä hetkellä kun näin viimeksi sen dîvinin kasvot.

sivu 118

Kokonaisuutena minun on sanottava kirjasta, että se on aika tyypillinen ja kömpelökin. Ei uudelleen keksitty pyörä, vaan pyörä johon on lisätty muutama koristekukkanen. Veren ja luun lapset hyödyntää ideoita, jotka on käytetty jo aikoja sitten. Maa, josta magia on kadonnut, tuo mieleen Throne of Glassin, taikaesineet ja taikuus taas Harry Potterin, Tarun Sormusten Herrasta ja Perillinen-sarjan. Aineksia näyttäisi olevan myös esimerkiksi Nälkäpeli-trilogiasta. Kirja on siis aika perinteinen YA, romantiikalla höystetty fantasiaromaani. En voi olla ihmettelemättä, miksi se on lähes valloittanut maailman, vaikkei sisällä juuri mitään ihmeellistä.

“Minä olen prinsessa, muista se. Minun isäni on vastuussa tästä tuskasta. Ja minä olen se, joka korjaa tilanteen.”

sivu 279

Olen harmissani siitä, että tämä kirja jäi minulle niin latteaksi lukukokemukseksi. Odotin siltä paljon enemmän, mutten sitä lukiessa tuntenut oikeastaan mitään. Veren ja luun lapsien jatko-osa ilmestyi juuri Yhdysvalloissa, ja todennäköisesti suomennetaan pian, mutta minun täytyy kyllä olla aika epätoivoinen, että tartun siihen. Romaanin ajatus on hyvä, teemaksi nouseva eriarvoisuus ja itsensä hyväksyminen ajankohtaisia, mutta ne eivät valitettavasti onnistu pelastamaan kirjaa pettymykseltäni.

Arvosanani numeroina: 2/5