nuortenkirjallisuus, fantasia
Norjankielinen alkuteos, 2013, Odinsbarn (suomentanut Eeva-Liisa Nyqvist, 2015, kustannus Jalava)
Sarja: Korpinkehät #1
Hirkalta puuttuu jotain, mikä kaikilla muilla on. Jotain, mikä todistaisi, että hän kuuluu tähän maailmaan. Jotain niin tärkeää, että ilman sitä hän on tauti.
Myytti.
Ihminen.
- takakannesta
Juonesta:
Hirka on viisitoista talvea nähnyt, kun hän kuulee olevansakin jotain ihan muuta kuin tavallinen yminjälkeläinen. Olento, joka ei edes kuulu tähän maailmaan. Hän saa tietää olevansa ihminen, hännätön odininlapsi. Pelätty mädän kantaja. Hänen isänsä, joka onkin ottoisä, kertoo hänelle kuinka löysi hänet vauvana lumesta yhden korpinkehän, kivistä muodostetun ringin, kupeesta, otti hänet huostaansa ja teki hänelle suden hampaan jälkiä muistuttavat arvet selkään piilottaakseen totuuden.
Maailmassa, jossa Hirka elää, kaikilla on hännät. Hän on tottunut elämään ilman sellaista ja luulemaan, että susi vei sen hänen ollessaan pieni. Nyt hän saa tietää että on syntynytkin ilman häntää, jossain toisessa maailmassa. Ettei hänen edes kuuluisi olla Yminmaassa. Että jos totuus hänestä tulee julki, hänen peräänsä lähetetään Kolkagga, palvotun Näkijän musta murhamies.
Kaiken lisäksi Hirka ei kykene syleilemään Mahtia, tuntemaan maan voimaa ja käyttämään sitä. Hän on maasokea, ja paljastuu ihmiseksi, jos menee Riittiin, Neuvoston järjestämään tilaisuuteen jossa vahvimmat syleilijät valitaan laadukkaisiin kouluihin ja koulutuksiin palvellakseen korpinhahmoista Näkijää. Hirkan kauan tuntenut kolme vuotta vanhempi Rime on Neuvoston yhden istuvista jäsenistä, Ilume An-Elderinin tyttärenpoika ja toivottu tuolinperillinen, mutta hän lupaa auttaa ystäväänsä Riitissä saadessaan tietää tämän vaikeuksista syleillä, vaikkei aavistakaan koko totuutta.
Hirka päättää kuitenkin paeta Riittiä Korppihoviin, ainoaan vapaaseen alueeseen, jossa vielä uskotaan vanhoihin jumaliin ja kerrotaan tarinoita vanhoista kuninkaista. On tavallista, että tämä yminmaa Mannfallan sydämessä sijaitseva yhteiskunta kapinoi kieltäytymällä lähettämästä nuoriaan Riittiin. Tilanne kuitenkin kiristyy niin, että sodan uhka on käsinkosketeltava, eikä Hirka ole turvassa: joku tahtoo surmata hänet, jottei hänen salaisuutensa koskaan tule julki. Mutta odininlapsi ei ole vaarallisin eikä ainoa olennoista, jotka ovat päässeet korpinkehien porttien kautta sisään…
Arvioni:
Siri Pettersenin Odininlapsen kohtasin ensi kertaa vuonna 2015, jolloin se oli kirjakaupassa esille pantu, vastasuomennettu uutuus. Erikoinen kansi sai minut luomaan siihen pitkän katseen ja tuntemaan sekä viehätystä että kammotusta. Tuolloin en tiennyt kirjasta mitään, eikä kansi erityisemmin houkuttanut siihen tutustumaankaan, joten pysähdykseni jälkeen jatkoin matkaa unohtaen sen tyystin.
Viime kuussa törmäsin Odininlapseen uudestaan Kirjapöllön huhuiluja-blogin top 5-kirjasarjat-listauksen kautta. Blogi kehui sitä, ja sai minutkin kiinnostumaan siitä. Googlasin Odininlapsen, enkä oikeastaan yllättynyt nähdessäni, että se oli juurikin se kirja jonka kannessa tuo katkaistun häränhännän näköinen kuva komeili. Luettuani kirjan kuvauksen se sai kuitenkin paikan helmikuun luettavieni joukosta.
Odininlapsi sijoittuu karuun, pohjoiseen fiktiiviseen maailmaan, jonka pääasukkeja ovat hännälliset yminjälkeläiset. Jos ei oteta lukuun häntää ja kykyä tuntea Mahti, maan energia, ovat nämä olennot hyvin ihmismäisiä. Ihmiset ovat yminkansalle kuitenkin uhka, sillä tarujen mukaan he tulevat toisesta maailmasta ja kantavat mätää. Heidän olemassaolostaan ei kuitenkaan tunneta samanlaista varmuutta, kuin tuhat vuotta sitten maata riivanneista sokeista, mahtia janoavista, mädän kantajiakin vaarallisemmista olennoista. Ajassa, johon Odininlapsi sijoittuu, on alettu huhuta sokeiden palanneen.
[...] Tuhat metsien peittämää tunturia kohosi laaksosta kuin sormet, ja maisema jatkui silmänkantamattomiin. Pimeässä tunturit näyttivät harmailta, mutta Rime tiesi niiden olevan todellisuudessa loistavan vihreitä. Maisema oli luoksepääsemättömän kaunis, varsinkin Jäämuurissa asuville ja työskenteleville. Monet Jäämuurissa työskentelevät myös käyttivät kiertotietä välttyäkseen näkemästä Sokeainkorven. Kirotut tunturit, kielletyt tunturit. Uskottiin, että sokeat olivat kauan sitten tulleet juuri sieltä.
sivu 207
Odininlapsen päähenkilö on Hirka, joka saa kuulla olevansa ihminen. Siihen asti hän on elänyt jaloista halvaantuneen isänsä kanssa mökissä Elveroan kylän laitamilla, meren rannalla. Isä, joka on sittenkin vain ottoisä, on ikänsä puuhaillut yrttien, niin laillisten kuin laittomienkin sellaisten, kanssa kaikenlaista, hoivannut ja parantanut väkeä. Nämä taidot hän on opettanut Hirkallekin, ja niitä hyödynnetäänkin tarinassa moneen otteeseen, etenkin toimintakohtausten yhteydessä.
Vanhan kansanlaulun katkelmia tunkeutui Hirkan mieleen. Se kertoi tytöstä, joka otti luokseen emblanjälkeläisen. Laulussa oli monta säkeistöä, joissa hännätön aneli tyttöä makaamaan kanssaan. Tyttö vastasi aina “ei.” Aivan lopussa, kun tyttö ei enää jaksanut, hän suostui. Tyttö mätäni metsään kuin kanto, ontoksi ja tunnistamattomaksi.
sivu 132
Toinen keskeinen henkilö Odininlapsessa on Rime An-Elderin, yminmaa Mannfallan neuvoston tärkeän jäsenen, Ilume An-Elderinin tyttärenpoika. Kun Rime oli kuuden, hän jäi perheineen lumivyöryn alle ja oli ainoa, joka selvisi. Onnettomuudessa menehtyivät hänen kummatkin vanhempansa, jolloin Ilume menetti asemansa perimysjärjestyksessä ensimmäisen, tyttärensä. Niinpä hän tahtoo Rimestä tulevan yksi kahdestatoista neuvostonjäsenestä. Rime on kuitenkin jo lapsesta saakka tiennyt Neuvoston olevan läpimätä ja kieltäytyy perimästä Ilumen paikkaa valitsemalla sotilaan tien.
Rime oli koko ikänsä saanut kuulla olevansa enemmän kuin muut. Parempi kuin muut. Että hänellä oli vahvempi veri ja Mahti. Että hän oli lapsi jota Näkijä oli odottanut. Onnellinen lapsi. Hän oli syntynyt johtamaan väkeä, maata, yhtätoista valtakuntaa. Rime oli herännyt tuosta valheesta, mutta Ilume uskoi siihen yhä. Ilume jakoi elämää ja kuolemaa aivan itsestään selvästi. Koska hän oli se, mikä hän oli. Ja nyt hän oli menettämässä enemmän kuin hän saattoi kestää. Nimensä.
sivu 370
Kolmas hahmo, jonka näkökulmasta Odininlasta seurataan, on jonkinmoiseksi pääkonnaksi asetettu Urd Vanfarinn, joka on käyttänyt hieman kyseenalaisia keinoja päästäkseen Neuvostoon häntä inhonneen isänsä seuraajana. “Pahiksena” Urd on hieman kliseinen, ja jääkin melko mauttomaksi, mutta tarpeellinen hän tarinan kannalta toki on.
Unetkaan eivät olleet sellaisia kuin ne olivat joskus olleet. Ne olivat synkkiä ja pelottavia. Pitivät pitkään otteessaan. Urdin kädet olivat nihkeät. He olivat täällä. He olivat tulleet. Aika oli kulunut loppuun.
sivu 400
Näkökulmahenkilöistä pidin eniten Rimestä, hänen olemuksensa välittyi parhaiten tekstistä minulle asti. Jokaiseen kirjassa esiteltyyn hahmoon, myös häneen, olisin kuitenkin kaivannut lisää ulottuvuutta. Hirkaa en pidä kovin samaistuttavana, toisin kuin voisi olettaa. Hänen kohdallaan Pettersen jätti minusta melko paljon lukijan mielikuvituksen varaan, neutraalin ja liiallisen niukkuuden välinen raja on häilyvä. Hirka on kuitenkin henkilö, jonka on mahdollista lähteä kehittymään mihin tahansa suuntaan ja jonka uskon vielä ylittävän itsensä monet kerrat seuraavissa osissa.
Ajattelen Odininlasta kokanaisuutena, joka ei oikein tiedä minkä muodon ottaa. Se lähtee käyntiin kiirehtimättä, pitkittäen. Kerronta on yksinkertaista ja rauhallista, mutta soljuvaa eikä töksähtele juuri lainkaan lukuunottamatta alussa siihen suomentajalta livahtaneita useita kirjoitusvirheitä. Fantasiamaailma on juonen tavoin hillitty, eikä tämän genren edustajille tyypillisiä eeppisiä taistelukohtauksia juuri nähdä. Tämä on kuitenkin vasta trilogian aloitusosa, mikä tarkoittaa kaiken olevan vielä mahdollista.
“Minä olen Hirka. Hirka hännätön.”
“Elätkö sinä, Hirka?”
“Kyllä, minä elän.”
sivu 417
Odotukseni tätä teosta kohtaan olivat korkealla, mutta jouduin kokemaan pienoisen pettymyksen. Syynä tähän on mitä todennäköisimmin se mainitsemani päättämättömyys: Odininlapsi ei tiedä, onko se fantasiasatu, rakkaustarina, seikkailukertomus, jälleen yksi kurkistus hyvän ja pahan väliseen taisteluun, vai jotain ihan muuta. Välillisesti se onnistuu olemaan saumatta näitä kaikkia, mutta jää myös väkinäiseksi. Se onnistui kuitenkin vakuuttamaan minut ja ihastuttamaan minut itseensä niin, että sen maailman valtapelien kiemuroista ja sitä uhkaavan sodan alta oli vaikea palata takaisin todellisuuteen. Jatkan tämän trilogian parissa heti, kun olen saanut vähän sulalteltua tätä ensimmäistä tiiliskiveä ja luettua tähän väliin jotain nopeatahtisempaa.
Annan tälle kirjalle ehdottoman suositukseni ja keskitasoisen arvosanan: parantamisen varaa on, mutta maailma ja juonen rakennus ovat onnistuneet todella hyvin!
Arvosanani numeroina: 3,5/5
Kommentit
Lähetä kommentti