Henrik Fexeus - Viimeinen illuusio: Menetetyt

nuortenkirjallisuus, tieteisfantasia, dystopia


Ruotsinkielinen alkuteos, 2017, De förlorade (Den sista illusionen 1) (suomentanut Eeva-Liisa Nyqvist, 2019, Jalava)


Sarja: Viimeinen illuusio #1


Tukholma, josta ei pääse pois.
Harmaat hahmot, jotka sieppaavat ihmisiä.
Unet, jotka häilyvät todellisuuden rajamailla.
Tunnelit, joiden ei kuuluisi olla olemassa.
Maailma, joka onkin vain illuusio?


- takakannesta


Juonesta:


Ky on saanut isältään seitsemäntoistavuotissyntymäpäivälahjaksi taulun, jossa on hänen idolinsa, kahlekuningas Harry Houdini. Yrittäessään kiinnittää taulua hän lyö vahingossa ohi naulasta ja iskee huoneensa seinään reiän. Alun pelästyksen jälkeen hän hämmästyy kovasti, kun tirkistelee reikään ja huomaa seinän olevan ontto. Jonkin pakkomielteenomaisen ajamana hän suurentaa reikää niin, että mahtuu lopulta itse seinän sisälle.


Kyn isä on avioeron murtama mies, joka viettää päivät todennäköisemmin alkoholin parissa kuin töissä. Hän ja Ky asuvat pienessä kerrostaloasunnossa, jonka seinien Ky huomaa nyt olevan kuin tunneleita. Seinien väliin ahtautumisesta tulee hänelle keino siedättää itseään ahtaissa paikoissa, joihin hän on päiväkodissa kokemansa rajun kiusaamisen vuoksi traumatisoitunut. 

Kyta kahta vuotta nuorempi Adam käy peruskoulun viimeistä luokkaa, ja on äkkiä alkanut nähdä outoja harhoja. Kun näyt eivät ota loppuakseen, Adam pelkää sairastuneensa skitsofreniaan, joka vei hänen mumminsa. Asia ei kuitenkaan ole näin. Ky ja Adam kohtaavat toisensa maanalaisessa tunneliverkostossa, jossa majailee jo mitä erikoistinta porukkaa mitä erikoisimpine tietoineen ja salaisuuksineen. Alkaa painajaismainen tapahtumaketju, eikä mistään voi enää tietää mikä on totta ja mikä ei. Onko ihmisten tuntema maailma sittenkin vain pelkkä illuusio?





Arvioni: 


Menetetyt on jo pitkään yrittänyt vietellä minua lukemaan itsensä, kirja on kiehtonut minua jo ilmestymishetkestään alkaen. Tänä vuonna päätin vihdoin tarttua siihen, ja se sai paikan helmikuun tbr-listalta.


Takakannen kuvaus antaa ymmärtää, että Menetetyt on psykologinen trillerimäinen kirja, johon on otettu mukaan rikosta ja illuusioita. Se kertoo myös, että kirjailija Fexeus on Ruotsin tunnetuimpia mentalisteja. En tiennyt, mitä odottaa tarinalta, mutta juonen uumoilin esittelytekstin perusteella sisältävän yllättäviä, hämmästyttäviä juonenkäänteitä.


Tarinan alku on hieman hämmentävä, vaikkakin suoraviivainen. En oikeastaan voinut olla pitämättä Kyn pakkomiellettä suurentaa seinäänsä tekemäänsä reikää kovin uskottavana. Kun Ky alkaa tehdä tutkimusmatkoja seinien väliin, tajusin aika nopeasti, että tämä kirjahan kattaa myös fantasianomaisia osasia.


Tässä oli jotain outoa. Hän joutui valaisemaan lampulla moneen eri suuntaan ollakseen varma, ettei ollut nähnyt väärin. Mihin suuntaan hän ikinä osoittikaan, tilan päässä oli varjoa. Oli kuin jokin olisi syönyt valoa. Sitten hän ymmärsi. Vaatehuone ei yltänyt koko matkaa ulkoseinään saakka, vaan loppui vajaat puoli metriä ennen sitä. Se tarkoitti, että matkaa voisi jatkaa kulman taakse. Hän yritti muistaa, kuinka suuri vaatehuone oli. Hän sijoitti sen mielessään olevaan asunnon pohjapiirrustukseen ja käänteli kuvaa päässään. Hän ei ollut koskaan ajatellut että paikka, josta hän haki joka päivä housuja ja puseroita, oli puoli metriä pienempi kuin sen olisi kuulunut olla. Ei ihme, ettei siellä ollut hänen mielestään koskaan tarpeeksi tilaa vaatteille. Mutta hän oli kamppaillut päästäkseen tänne, tämä paikka oli hänen. Hän alkoi liikkua hitaasti oikealle varoen nauloja. Hän tahtoi löytää sopivan paikan johon kirjoittaa nimensä, kuin uutta maanosaa itselleen vaativa tutkimusmatkailija.


sivut 29-30


Seinien välissä seikkaillessaan Ky tapaa siellä asuvan, yhteiskunnasta syrjäytyneen Jaquinin. Nuori mies ei vaikuta uhkaavalta, joten Ky päättää luottaa tähän. He ystävystyvät ja laajentavat tutkimusretkensä yhteisiksi. Jaquin johdattaa Kyn Tukholman alaisiin tunneleihin, joita ei itsekään tunne, vaikka on asunut seinien välissä jo vuosia. 


Tunneleissa seikkaillessaan Ky ja Jaquin törmäävät salaperäiseen kolmeen ihmiseen, punahiuksiseen Gabriellaan, pipopäiseen Davidiin ja epävakaaseen Bossiin, joka esittelee itsensä joukon johtajana. Kolmikolla on kiire jonnekin, ja he erehtyvät luulemaan Jaquinia “harmaaksi.” Tässä kohtaa alkoi olla päivänselvää, että jonkinlaista tieteisfantasian tapaista ainakin olisi luvassa.


Menetettyjen lähes joka toinen luku on vuoroin Kyn, vuoroin Adamin kerrontaa. Kahdesta päähenkilöstä pidin enemmän Adamista, ehkä koska samaistuin häneen. Kirjan kiehtovin hahmo on kuitenkin Bossi, joka kärsii mielenterveyden häiriöistä ja saa helposti raivokohtauksia. 


Adam on peruskoulun viimeisellä luokalla, ja on aivan yhtäkkiä alkanut nähdä harhoja, joita hän ei voi selittää millään muulla kuin arvelemalla olevansa tulossa hulluksi. 


Adam käänsi päätään hitaasti pois. Kun hän ei enää katsonut tarraan suoraan vaan näki sen vain ääreisnäöllään, se tapahtui taas. Se ei ollut varjo. Ne olivat kirjaimet. Ne lähtivät paikoiltaan ja alkoivat liikkua. Ne ryömivät ympäri keltaista ympyrää kuin muurahaiset ja näyttivät etsivän uusia, mielenkiintoisia yhdistelmiä, joiksi mutoutua. Ne lopettivat heti, kun Adam katsoi niitä. 


sivu 35


Kotimatkallaan koulusta Adam näkee alikulkutunnelin seinässä graffitin, jossa on kirjoitettuna eri osoitteita. Kun hän muutamaa päivää myöhemmin käyttää samaa reittiä, on graffitiin kirjoitettu hänen kotinsa osoite. Tapahtumat tämän kohdan jälkeen menevät suuntaan, jota en osannut odottaa. Muutenkin kirja oli oikeastaan aika erilainen kuin olin ajatellut, mutta en osaa sanoa oliko se sitten hyvä vai huono asia. Ei se oikeastaan tainnut olla kumpaakaan.


Ky ja Adam kohtaavat, kun Ky, Jaquin ja heidän viemäreissä tapaamansa joukko suuntaavat Adamin kotitalolle, pelastaakseen tämän sieppaukselta. Adam on juuri voimakkaasti harhojen sävyttämällä aamiaisella, kun hänen ovikellonsa soi ja oven takana seisovat viisi ihmistä maanittelevat häntä mukaansa. Alkaa hurja pakomatka, joka jatkuu läpi kirjan. Molemmat päähenkilöt tekevät kaikkensa selvittääkseen, mitä Tukholmassa on meneillään. Alkaa vaikuttaa yhä enemmän siltä, että heidän tuntemansa todellisuus on valhetta ja että kaiken takana ovat harmaat, pitkät, aavemaisen ihmismäiset olennot, jotka kidnappaavat ihmisiä hopeanväriseen autoonsa ja kuljettavat jonnekin.


Menetetyt on trillerimäinen, kokonaisuudessaan synkkä kirja. Tarinan tunnelma on ankea, ehkä vähän liiankin ankea minun makuuni. Odotuksistani poiketen juoni etenee tasaisesti, eikä lopussa oleva suuri paljastuskaan oikeastaan tullut minulle kovin yllätyksenä. Jännitystä tästä kirjasta ei kuitenkaan puutu, meno pysyy hurjana ja juoni kiinnostavana. Kirja onkin nopealukuinen muutenkin kuin vain koon ja suuren fontin puolesta.


Hahmot jäivät minulle etäisiksi, enkä oikein päässyt menoon mukaan. Menetetyt on viihdyttävä kirja, jossa päädyin jo heti alussa seuraamaan tapahtumia yläpuolelta, niihin kummemmin sisäistymättä. Kirjoitustyyli on vähän haparoiva, mutta useat päällekäin esitetyt mysteerit ja niiden ratkominen vievät tarinaa eteenpäin lukuintoa ylläpitävästi.


Kuten jo mainitsin, kiinnostavin hahmo mielestäni on Bossi. Hän on salaperäinen, ajoittain mukava ja johtamiskykyinen mies, jolla on kuitenkin rajuja mielialan alilahteluja. Häneen keskityttiinkin melko sopivasti, kuten myös muihin tarinan hahmoihin. Vaikka hahmoissa ei ole juuri ulottuvaisuuksia tai syvällisyyttä, heidät kaikki huomioitiin ja heillä kaikilla oli oma tärkeä roolinsa kirjassa, eikä heistä kukaan jäänyt liiaksi taka-alalle.


Kun Ky lähti Bossin huoneesta, Adam seurasi häntä.


“Oletko päässyt perille hänestä?” Adam kysyi hiljaa. “Bossista siis?”


“Hän näyttää siltä kuin ei olisi nukkunut viikkoon”, Ky sanoi.


“Olen aika hyvä lukemaan toisten käytöstä, opin sen äkkiä koulussa että sain tietää milloin kannatti mennä piiloon. Mutta Bossi on arvaamaton. Ja siksi en tiedä mitä hän aikoo tehdä ja mihin hän aikoo mennä. Hän ei sitä paitsi räpyttele silmiään.”


“Ei räpyttele?”


“Se on sosiopaattijuttuja. Ihmiset, jotka flippaavat kohta, eivät räpyttele yhtä usein kuin muut. Bossi… ei räpyttele juuri ollenkaan.”


sivut 156-157


Luonnehdin tätä Viimeinen illuusio-trilogian avausosaa keskivertokirjaksi, jolla ei oikeastaan ollut paljoa tarjota ja joka ei täyttänyt ainakaan minun odotuksiani. Menetetyt sopii ihmisille, jotka eivät lue paljon, mutta kevyen luettavan ystävälle se ei varmaankaan ole kovin oiva kirja. Varsinaisesti ahdistava kirja tämä ei ole, mutta tummalla säväytetty kyllä. En jäänyt jatkoa kaipailemaan, mutta luulen tutustuvani joskus tarkemmin myös trilogian muihin osiin, en ehkä vielä sittenkään kun kirjastot ovat taas auki, mutta joskus kumminkin.


Arvosanani numeroina: 3/5

Kommentit