Sini Helminen - Kaarnan kätkössä

nuortenkirjallisuus, fantasia, romantiikka, mystiikka

Ilmestynyt vuonna 2017 (Myllylahti Oy)

Sarja: Väkiveriset #1

"Bling. Yksi känninen kännykkäkuva ja Pinjan elämä on pilalla."

-takakannen kertomaa, Myllylahti

Juuri lukiosta valmistunut Pinja ei osallistu ylioppilasjuhliensa ilonpitoon. Hänen kympin koenumeronsa ja poikaystävänsä ovat menneisyyttä yhden sumean kuvan takia: kuvassa näkyi, miten hänen poikaystävänsä petti häntä. Sitten Pinjaa alkavat kiusata näyt Tuuliasta, joka väittää olevansa hänen lapsuutensa leikkitoveri. Kun Pinjan äiti kuulee Pinjan puhuvan Tuulialle, jota kukaan muu ei näe, hän luulee tyttärensä käyvän dialogia yksinään ja päättää laittaa Pinjan kesätöihin ympäristöhuoltoon.

Puistotyössä Pinja kohtaa Virven, punahiuksisen, houkuttelevan tytön, joka ei ole aivan sitä miltä näyttää. Pian hänen elämäänsä hiipii hänen kotimaiseksi mytologiaksi tuntemiaan asioita metsän siimeksestä - ja lopulta hän huomaa päätyneensä varjoisaan korpeen itsekin.


Arvioni:

Minun on pitänyt lukea Kaarnan kätkössä jo pitkään, siitä asti, kun kiinnostuin yleisesti Myllylahden kustantamista nuortenkirjoista luettuani Elina Pitkäkankaan ihanan Kuura-kirjan. Arvelin Väkiveriset-sarjan vähän samantyyppiseksi kuin Kuuran, mutta tarinat poikkeavatkin toisistaan paljon, mikä oli myös mieleeni. 

Kaarnan kätkössä lähti minulla liikkeelle nihkeästi lähinnä siksi, etten kyennyt samaistumaan päähenkilöön, Pinjaan, ja hänen minä-muotoiseen kerrontaansa. Hän oli niin masentunut ja välinpitämätön, että lukuintoni valahti lähemmäs lattiaa. Sittemmin kirja muuttuu mielenkiintoiseksi, ja tapahtumat sujuvat hyvin tahditetusti ja perinteisellä kaavalla - joku asia johtaa johonkin, joka johtaa johonkin, joka taas johtaa johonkin ja niin edeleen. Lukujen latinalaiset otsikot ärsyttivät minua aluksi, koska en ymmärtänyt mitään - niin, kylläpä asia helpottui, kun viimein huomasin kirjan loppuun kirjoitetun sanaston. Sen jälkeen latinalaiset otsikot olivat lähinnä kekseliäs tempaisu.

Pinjaa käy vähän sääliksi, Tuulian kun tuntuu vähän kiusaavan häntä. Etenkin, kun hänen äitinsä alkaa luulla ettei hän ole psyykkisesti aivan kunnossa. Siitä huolimatta Tuulia oli minusta hyvin pidettävä hahmo, joka paljastui myöhemmin sinipiiaksi. 

Virve oli kuitenkin suosikkihenkilöni. Samaistuin Pinjaan joka hetkellä, jonka hän vietti Virven kanssa. Helminen on onnitunut hienosti välittämään Virven vetovoiman kirjan sivuilta uhkuvaksi, joten vaikka Pinjan ja Virven suhde eteneekin nopeasti, se on myös sulava ja saumaton. 

“Jos mä olen hirviö, niin niin olet säkin.”

sivu 85

Kaarnan kätkössä on ohut kirja, mutta kokoisekseen teokseksi siinä tapahtuu paljon. Pääpiirteiltään juoni ei ole kovin ihmeellinen, ja kömmähdyksiäkin valitettavasti löytyy. Jotkut kielikuvat ovat todella omituisia, eivätkä tavoittaneet ymmärrystäni. Puiden sanotaan muuttuvan syksyllä sateenkaaren värisiksi ja hevosen hidastavan ravista laukkaan, ja minun ajatukseni kelaavat edestakaisin lausetta “ööö, siis mitä?” kuin tyhjää raksuttavat rattaat. En myöskään lämmennyt viittauksille Harry Potteriin, joita kirjassa käytettiinkin turhan paljon. Minulle rasittavin niistä oli, kun Pinja vertasi isoisänsä henkeä, kotitonttua, Harry Potterin vastaaviin. Minusta viittaukset eivät oikein sopineet kirjaan, ja uskon tarinan voivan seistä vahvalla pohjalla ilman niitä, vaikka ne ovatkin vain pinnallisia eivätkä juonellisia.

Kaarnan kätkössä on parhaimmillaan todella helppolukuinen ja kiehtova kirja, josta nauttii vanhempikin lukija. Se käsittelee ajankohtaisia aiheita, sillä Pinja huomaa rakastuneensa Virveen, ja kahden tytön välinen kiintymys esitetäänkin siinä kynnyksettä. Harmittelin yhdessä Pinjan kanssa, kun hänen pikkusisarensa kummasteli, etteivät kaksi barbie-nukketyttöä voi mennä naimisiin keskenään (“mutta nehän on tyttöjä!”).

Jännitystäkin kirjasta löytyy, nimittäin kun Pinja joutuu oman huolimattomuuden seurauksena kaapatuksi hiisien valtakuntaan, Hiitolaan, jossa hänet pakotetaan orjantyöhön. Hiitola on lukijallekin todella vastenmielinen paikka, josta toivoisi päähenkilön pääsevän nopeasti pois. Kuvaukset ja tapahtumat metsässä ovat kuitenkin juuri sellaisia aavistuksen mystisiä, kiinnostavia ja pelottavia kuten Suomen korvet oikeastikin. Lopussa ne menivät mielestäni vähän yliampuviksi, mutta vain vähän, niin että ympäristön syvä tunnelma säilyi.


“Tunnen verivaahteran sykkivän rintaani vasten, mahlan kohisevan minussa vihreänä, kultaisena ja juovuttavana. Kaarna hyväilee minua, sulautuu minuun, enää ei ole minua vaan me, hengittämässä aurinkoa, juomassa sitä verenpunaisesta lehtien maljasta, yhtenä.
Ja sitten tajuan taas itseni. Olen avautumassa, jotain minusta on avautumassa auringolle ja mahlalle, hitaasti ja nautinnollisesti, ja samaan aikaan iskee kipu, se sivelee kirvelevin neulanpistoin pitkin selkää ja varmasti huutaisin, jos muistaisin, että minulla on suu. Selästäni puhkeaa jotakin, aivan kuin ihon alle kasvavien säärikarvojen puskiessa kylmästä ihosta läpi, mutta tunne on sata kertaa voimakkaampi.”

sivu 184

Kaarnan kätkössä on herkkä ja vahva, hyväilevä ja karhea, synkkä ja valoisa kirja täynnä vihreyttä, mystisyyttä ja lopulta kaiken voittavaa kultaista auringon lämpöä. Annan sille suositukseni, sillä se on nopeaa, ihastuttavaa luettavaa, joka sopii urbaanin fantasian ja romantiikan lukijoille, miksei muillekin.

Arvosanani numeroina: 3+/5

Kommentit