Elina Pitkäkangas - Kajo

nuortenkirjallisuus, romantiikka, urbaani fantasia, ihmissudet

Ilmestynyt vuonna 2017 (Myllylahti Oy)

Sarja: Kuura-trilogia #2

“Ihmissusimyyttejä omaleimaisesti käsittelevä Kajo jatkaa synkän romanttista tarinaa, jossa suurimpia petoja eivät ole hukat vaan ihmiset itse. Tapahtumien kärjistyessä koulumaailma jää taakse ja urheilukentän valot korvautuvat korpimetsän hämärällä.”

- takakannen kertomaa, Myllylahti

18-vuotiasta Inka Lavastetta kalvaa huoli pikkuveljestään, mutta hän tahtoo vakaasti uskoa, että Tuukan muuttaminen ihmissudeksi oli hyvä idea. Muuten poika ei välttämättä olisi edes hengissä… täydenkuunyöt hukan kanssa eivät ole helppoja, sillä ihmissuden piilotteleminen Jahdin vartijoita vilisevässä Kuurankerossa on kaikkea muuta kuin yksinkertaista. Inkaa tarkkaillaan silmä kovana, onhan hän toukokuun hukkaterrorin aiheuttajan, Matleena Valkosen kanssa karanneen Aaron Matsonin paras ystävä. Eräällä kohtalokkaalla kerralla muurilla tapahtumat saavat yllättävän käänteen, kun Inkan verinäyte näyttää punaista… mutta eihän hän voi olla hukka, vai voiko?

Toisaalla Aaron jatkaa taivaltaan tuntemattomaan. Päivät korvessa niukalla ruoalla, epätietoisena yhteiskunnan ja Jahdin liikkeistä ovat rankkoja, ja sopiva turvapaikka on aina löydettävä ennen seuraavaa täysikuuta: onhan Aaronin matkakumppani muuttuessaan raivokas ihmissusi, joka enemmän kuin mitään muuta tahtoisi tappaa hänet. Suurimman osan ajasta susi on kuitenkin vain suloinen ja herkkä punahiuksinen tyttö, Matleena, johon Aaron on palavasti rakastunut. 

Inka ja Aaron käyvät taistelua kumpikin omalla tahollaan, mutta se uhkaa yltyä ylivoimaisen raivokkaaksi…

Arvioni: 

Kuura-trilogian aloitusosa lumosi minut omaperäisyydellään, mutta vaati sulattelua. Niinpä aikomukseni ei ollut lukea Kajoa vielä pitkään aikaan, kunnes törmäsin siihen kirjakaupassa käydessäni. Se oli alennuksessa ja lupaili antoisia lukuhetkiä, joten ajattelin että mikäs siinä vaikka tämän ostankin. Niin menin kassalle romaani mukanani - enkä joutunut katumaan ostostani.

Olen kirjastoihmisiä, enkä yleensä osta kirjoja omaksi, ellen ole aivan varma siitä. Omaan hyllyyni päätyvän kirjan on ansaittava paikkansa, ja vaadin sen olevan vaikutava, henkeäsalpaava, kaunis ja koskettava. Siksi Kajoon tarttuminen arvellutti minua. Mitä jos siitä tulisi pettymys hyllyyssäni?

Lukiessani huomasin, että pelko oli tarpeetonta. Uppouduin Kajon maailmaan niin, etten tahtonut päästä siitä irti. Olin harmissani aina, kun jouduin keskeyttämään lukemisen. Halusin tietää mitä seuraavaksi tapahtuu, halusin käydä taas ihmissusien asuttamaan Suomeen. Tarina kehkeytyi suuntaan, jota en osannut odottaa. Onneksi se suunta oli mieluisa.

"Tärkeintä oli, että Duke pääsisi pakoon. Että Duke eläisi. Sen ajatuksen voimalla kestäisin.

Juokse, veli, ajattelin. Juokse."

sivu 54

Rakastuin jotenkin uudelleen siihen, miten perusteellisesti Pitkäkangas kuvaa jokaista hahmoaan. Jokaisen luonteesta saa selkeän, terävän, helposti kuviteltavan kuvan, eikä mitään jää tarpeettoman arvailun varaan. Taaskaan en tiedä, kumpi päähenkilöistä on suosikkini. Inka on sinnikäs ja tulisieluinen, Aaronissa taas on tiettyä herkkyyttä ja pelon alta esiin versova rohkeus välittyy hänestä hyvin. Molemmat hahmot ovat selviytyjiä, helposti samaistuttavia ja inhimillisiä. 

Matleena on henkilöistä se, jota toukokuun hukkaterrorin tapahtumat piinaavat eniten, olihan hän itse tekijä. Alussa Matleena on vähän ärsyttävä, hiljainen ja omiin oloihinsa vetäytyvä, mikä kuitenkin tuntuu aivan luontevalta jos sitä tarkemmin ajattelee. Minun kävi vain vähän sääliksi Aaronia, joka kaipasi kipeästi tyttöystävänsä hymyä. Matleenasta on tullut kuitenkin harvoin hymyilevää sorttia, ja samalla häneen on ujutettu tujaus syvyyttä ja synkkyyttä. Matleena ei koskaan ole ollut lempihahmojani, mutta tässä trilogian toisessa osassa pidin hänestä enemmän kuin ensimmäisessä.

Ensin hämmennyin, kun Inka joutui ihmissusien tutkintalaitokseen, vankilasairaalaan nimeltä Myrskynsilmä. Kirja jättääkin avoimeksi, onko Inka ihmissusi lainkaan. Hän ei muuntaudu täydenkuun yönä, mutta hänen lykantropiansa muistuttaa paljon edesmenneen Leon lykantropiaa: hän pystyy päättämään, milloin terävöittää kyntensä ja hampaansa. Häntä ei purtu missään vaiheessa… mutta voisiko hänen sairastumisensa liittyä hänen Leon kanssa viettämäänsä aikaan ja sen seurauksiin? Tästä todennäköisesti paljastetaan sarjan kolmannessa osassa lisää.

"Onni oli aina väliaikaista."

sivu 330

Myrskynsilmässä Inka tapaa ailahtelevan Peterin, mustan suden, joka on ollut vankeudessa jo kymmeniä vuosia. Aluksi Peter on etäinen, ja suhtautumiseni häneen lukijana oli ristiriitainen. Hän tappaa epäröimättä ja on säälimätön, mutta toisaalta hyytävän julmuuden, hukan, alla on vielä ihminen. Hän on kärsinyt Jahdin kohtelusta, se on selvää, ja tarinan myötä hänestä muodostuu Inkalle hyvin tärkeä, jonkinlainen Leon korvike. Sellainen hän on kai minullekin, sillä huomasin välillä kaipaavan kiihkeästi Leoa mukaan tarinaan ja siten samaistuvan Inkan kaipuuseen.

Aaron ja Matleena tapaavat lainsuojattomien joukon, ja viimein pääsemme tutustumaan metsissä asustelevien hukkien elämään. Väinölle, Alexille ja Ronjalle on sattunut kaikenlaista, eikä heidän elämänsä ole hääppöistä. He ovat kuitenkin ajoittain ihanan positiivisia hahmoja, etenkin Ronja, joka melkein sulatti sydämeni. Olinkin Alexin kanssa kyynelten partaalla, sillä kirja ei kohtele Ronjaa loppujen lopuksi kovin hyvin…

Väinössä on isämäistä vahvuutta, ja hän tuo Aaronille ja Matleenalle turvaa. Käsipuoli Alex taas saa Aaronin inhon ylleen, mutta minä itse pidin kaikista hahmoista todella paljon. Kirjailija luo kaikki kamalimmatkin hahmot, kuten Klaus Hallaksen ja Iiro Saurin, yhdeksi lopussa huipentuvaksi kokonaisuudeksi. Jotkut hahmot, kuten vaikkapa Leon ampunut Topias Hallas, eivät sitten olekaan niin hirveitä kuin olisi voinut olettaa. Tykkäsin kovasti siitä, miten inhimilliseksi mutta toisaalta taas armottoman villiksi nämä erilaiset ristiriidat kirjan tekivät.

Kirjassa esiintyy myös kourallinen Werecare-nimisen, ihmissusia tukevan järjestön aktivisteja, jotka huolehtivat Väinölle, Alexille, Ronjalle ja vanhalle Tuulille elintarvikkeita. Järjestön johtaja, rastatukkainen Jatta, vaati Aaronia astumaan valoon Werecaren nimissä ja ilmoittamaan medialle olevansa elossa. Se toi mieleeni Nälkäpelin, mutta Aaron ei kuitenkaan ole järin innostunut ehdotuksesta, etenkin kun hän saa kuulla Inkan viruvan Myrskynsilmässä. Lopulta hänestä tehdäänkin kutakuinkin Suomen valtion vihollinen.

On jotenkin karua, miten Suomessa kuvataan tapahtuvan sellaisia asioita kuin Myrskynsilmässä. Kaikki sehän on tietenkin tulosta hukkien pelosta, ja on todenmukaisen karmivaa, miten tämän efektin tunnistaa myös todellisuudessa. Ihmiset pelkäävät sitä mistä eivät juuri tiedä, ja se välitetään kirjasta hyvin lukijalle. Se onkin tarinan sanoma.

Uskalsin jo ajatella, että Aaron haluaisi muuttua ihmissudeksi, jotta hänen ei tarvitsisi paeta Matleenaa joka täydenkuunyö. Ajatukseni tyrmäsi kuitenkin Aaron itse, joka ilmoittaa, ettei tahdo olla hukka. Kaikista samantyylisitä kirjoista, Houkutuksesta (Twilight), Susirajasta poiketen… Aaron ei tahdo olla ihmissusi. Aivan, en minäkään tahtoisi, vaikka rakastaisin kuinka paljon. Kirjan lähtökohtana ovat ihmissudet, mutta lukijat ja päähenkilöt eivät oikeastaan tiedä ihmissuden elämästä juuri mitään. Asetelma on kuitenkin todella toimiva ja hyvin kirjoitettu.

"Hänen laulunsa. Ei ollut sanoja kuvaamaan lämpöä, jota tunsin kuunnellessani häntä. Yhtäkkiä minut valtasi epätodellinen ja pakottava kiintymyksen tunne. Oli vaikea kuvitella, että tämä tyttö oli minun. Näin hyvä. Näin kaunis. Matleenan ääni oli pelkkää valoa. Hän oli pelkkää valoa. Minun olisi pitänyt sanoa se hänelle joka päivä, olisi pitänyt olla parempi hänelle.

'Madde', yritin aloittaa, mutta sanat juuttuivat kurkkuuni."

Kirjan loppu saa janoamaan lisää. Matleena soittaa vihdoin kitaraa, Aaron päättää paeta sekä Werecarea että Jahtia ja Inka löytää veljensä, täysikuunöinä valkeaksi hukaksi muuttuvan Duken eli Tuukan. Inka ei muuten oikein perusta Matleenasta, mutta ymmärtää kyllä Aaronin rakastavan tätä. Sekin on niin sujuvasti kuvailtua… miten kirjoittaja voi olla näin hyvä? Miten hän on saanut näin käsiteltävän, ristiriitaisen ja kirjavia ihmissuhteita vilisevän tarinan vain toimimaan? Elina Pitkäkangas, olet uskomaton.

Nyt en enää pelkää trilogian tuottavan minulle pettymyksen. Pelkään sen loppumista. Haluan kolmannen osan, Ruskan, käsiini, mutta samalla haluan viivytellä sen lukemista, ettei minun vain tarvitsisi lopettaa tätä sarjaa. Ah, tämä on niin loistava, ihana, jännittävä… Suosittelen kaikille. Ihan kaikille. Jos et ole lukenut, lue!

Arvosanani numeroina: 4,5/5