nuortenkirjallisuus, fantasia, romantiikka, mystiikka
Englanninkielinen alkuteos, 2006, The Final Empire (Mistborn 1) (suomentanut Mika Kivimäki, 2017, Jalava)
Sarja: Usvasyntyinen #1
“Maailma, jossa pahuus on vienyt voiton.
Veijarikonnien kopla, joka suunnittelee mahdotonta.
Nuori tyttö, jolla saattaa olla usvasyntyisen voimat.”
- takakannesta (Jalava)
Maailmanlaajuisesti menestyneen Usvasyntyinen-trilogian ensimmäinen osa vie matkalle Viimeiseen valtakuntaan, maailmaan, jonka aurinko on punainen, jossa taivaalta sataa tuhkaa ja yö tuo tullessaan aavemaisen, sankan usvan. Orjuutetut ja lannistetut skaat kammoksuvat usvaa melkein yhtä paljon kuin ruhtinastaan Lordihallitsijaa ja tämän pelottavia kätyreitä. Kelsier, matkamies, Hathsinin Selviytyjä, kuitenkin vaeltaa sen suojassa plantaasilta toiselle, kaupungista seuraavaan. Hän on ottanut tehtäväkseen valaa skaahan uskoa ja toivoa, sillä hänellä on suunnitelma.
Vin on Viimeisen valtakunnan pääkaupungin, Luthadelin, kaduilla varttunut tyttö, jolle veli Reen on painottanut yhtä asiaa ylitse muiden: kaikki ihmiset ovat kykeneväisiä pettämään. Vin ei luota kehenkään, eläähän hän alamaailmassa kuuluen jälleen uutta huijausta suunnittelevaan varaskoplaan, jota johtaa ankara Camon. Rosvopäällikkö on kuitenkin riippuvainen Vinistä, vaikkei tiedäkään sitä itse: Vin nimittäin omaa Onnea, jolla hän saa ihmiset tyyntymään hetkellisesti ja muuttumaan myötämielisiksi. Siitä on apua neuvotteluissa ja tapaamisissa, joissa Camon pyrkii esittämään aatelista tai muuta vaikutusvaltaista henkilöä.
Sitten Vin tapaa Kelsierin ja Docksonin, jotka ovat tarkkailleet häntä. Miehiltä Vin saa kuulla omaamiensa kykyjen olevan allomanttisia, eikä hän ole edes pelkkä usvalainen, yhtä metallia polttava allomantikko: hän on usvasyntyinen, joka hallitsee kaikkia kahdeksaa perusmetallia ja kahta arvometallia. Kelsierin innoittamana hän jättää Camonin varaskoplineen, vaikka onkin epäluuloinen eikä uskalla luottaa kehenkään Kelsierin ryhmän jäsenistä.
Kelsier esittelee Vinille muut oman joukkonsa jäsenet: juotostinaa polttavan Hammondin, Tyynnyttäjä Breezen, toimeksiantaja ja skaakapinallisjohtaja Yedenin, yrmeän Savuttaja Clubsin, kirjuri Docksonin ja itsensä, Hathsinin Selvityjän, usvasyntyisen, entisen rosvopäällikön, joka pakeni Kuiluista jonne hänet oli lähetetty kuolemaan, vaikka sieltä poispääsyn pitäisi olla mahdotonta.
Vin epäröi liittyä osaksi Kelsierin suuria, tuhoontuomittuja suunnitelmia. Mies nimittäin suunnittelee keikkaa, jollaisesta yksikään hänen koplansa jäsenistä ei ole osannut edes uneksia. Hän aikoo kaataa Viimeisen valtakunnan ja surmata itsensä jumalallisia kykyjä omaavan Lordihallitsijan. Kelsierin valmennuksessa Vinistä kehittyy taitava allomantikko, kun taas hovimestari Sazed opettaa häntä seurapiiritavoille, jotta hän voi soluttautua aatelisten tanssiaisiin ja onkia tietoja Viimeisen valtkunnan hallinnon liikkeistä ja heikkouksista.
Lopulta Vin huomaa, että maailmassa on olemassa hyviä ihmisiä siinä missä pahojakin. Ja sitten on ihmisiä, jotka ovat ansainneet hänen luottamuksensa.
Arvioni:
Viimeisestä valtakunnasta tiesin vain hitusen etukäteen. Tiesin, että se on fantasiakirja ja että se sijoittuu fiktiiviseen maailmaan. Tiesin myös, että se on kansainvälisesti menestynyt ja palkittu teos. Nämä kaikki ovat asioita, jotka ärsyttävän niukaksi jätetty takakansi suostuu paljastamaan. Muuta se ei sitten kerrokaan.
Kelsier oli kuullut tarinoita.
Hän oli kuullut kuiskailtavan ajasta, joskus kauan sitten, kun aurinko ei ollut punainen. Ajasta, jolloin taivas ei ollut savun ja tuhkan täyttämä, kun kasvit kasvoivat ilman suuria ponnistuksia ja skaat eivät olleet orjia. Ajasta ennen Lordihallitsijaa. Sellainen aika oli kuitenkin melkein unohtunut. Tarutkin olivat haalistumassa epämääräisiksi.
sivut 10 - 11
Aivoni olivat tyhjentyneet kaikista tätä kirjaa koskevista ajatuksista, kun aloin lukea. Minulla ei ollut ennakkoluuloja, ei odotuksia, ei arveluita. Minä vain… luin. Aina kun luin Viimeistä valtakuntaa, se pakotti minut keskittymään itseensä. Sen kerronta oli vaativaa, mutta itsevarmaa ja meni suoraan asiaan. Lopulta se kuitenkin jätti paljon minun, lukijan, tulkinnan varaan.
Viimeinen valtakunta on romaani, joka ei oikeastaan tuonut mieleeni mitään toista kirjaa. Aivan alussa mielessäni kävi Taru Sormusten Herrasta, mutta ei, ei tämä kirja sitäkään oikein muistuta. Niinpä minun täytyy pohtia enemmän löytääkseni edes muutaman teoksen, joiden kanssa tällä on huomattavia samanlaisuuksia. Hathsinin kuilut tuo mieleeni Throne of Glassin Endovierin suolakaivokset, jonne Celaena lähetettiin. Kapinoiva tunnelma tuo mieleen Outolinnun, jotkin fantasiaelementit taas Maria Tustschaninoffin kirjat, kuten Naondelin. Sotaisuus Christopher Paolinin Perillinen-sarjan… äh, ei.
Viimeisen valtakunnan idea ja juoni eivät ole mitenkään ihmeellisiä. Pääaiheena on kapina pahaa valtiasta, Lordihallitsijaa vastaan. Päähenkilö Vin toimii ryhmänsä vakoojana aatelisten, Kelsierin vihollisiksi mieltämien ihmisten, keskuudesssa. Ei mitään uutta siinäkään. Kaikista suunnitelmista ja fantasiaelementeistä puhumattakaan… silti. Silti tämä romaani tuntui välillä joltain omanlaiseltaan, joltain mikä kuuluisi sijoittaa omaan lokeroonsa fantasiakirjojen valtaisassa hyllyssä. En osaa selittää tämän tarkemmin, mutta tältä minusta vain tuntui - ja tunne pysyy vielä nytkin, kun olen sulkenut kyseisen kirjan. Vieläkin, vaikka luin sen loppuun jo muutamia tunteja sitten.
Vin nautti yksinäisyydestä. Kukaan ei voi pettää sinua, kun olet yksin. Reenin sanoja. Hänen veljensä oli opettanut monia asioita ja vahvistanut sanansa tekemällä sen, mitä oli aina luvannutkin tehdä - pettämällä hänet itse. Se on ainoa tapa, jolla opit. Vin, ihan kaikki haluavat pettää sinut. Ihan kaikki.
Minulla kesti kauan päästä sisälle Viimeisen valtakunnan tarinaan, ja monesti mietin kirjan keskeyttämistä. Sivut kääntyivät hitaasti, mitään ihmeellistä ei tuntunut tapahtuvan ja minua kyllästytti. Arvelin kuitenkin, että jos nyt jättäisin tämän kesken, en välttämättä enää tarttuisi tähän uudestaan. Niinpä luin. Ja luin. Ja luin…
Yllättäen huomasin pohtivani kirjan tapahtumia silloinkin, kun en sitä lukenut. Sitten huomasin kiintyneeni hahmoihin ja maailmaan, jossa tuhkaa sataa taivaalta useammin kuin vettä ja jossa on olemassa metalleja polttavia ihmisiä, allomantikkoja. Kirjan itsevarmuus muuttui torjuvasta läheiseksi, kunnes Luthadel alkoi tuntua melkein kuin kodilta. Vin on parhaimmillaan niin samaistuttava, että häneen uhkasi ihan kadottaa itsensä. Kelsierin koplasta tuli minun kolpani, keikasta minun keikkani, heidän vastoinkäymisistään minun vastoinkäymiseni. Se oli uskomatonta, enkä muista, milloin viimeksi luin kirjan johon eläydyin kuten tähän.
Onko olemassa mitään aurinkoa kauniimpaa? Katselen usein sen nousua, sillä unteni levottomuus herättää minut tavallisesti ennen aamunkoittoa.
Aina kun näen sen tyynen keltaisen valon kurkistavan taivaanrannan takaa, minusta tulee hieman entistä päättäväisempi ja toiveikkaampi. Tavallaan tämä juuri on se asia, joka on pitänyt minut liikkeellä koko tämän ajan.
sivu 570
(ote Lordihallitsijan näkökulmasta, luultavasti hänen tarinassa merkitsemistään muistiinpanoista, joista on pieni pätkä jokaisen luvun sekä esi- ja jälkinäytöksen yläreunassa. Nerokas idea kirjailijalta!)
Ajoittain Viimeisen valtakunnan suomennosta vaivaavat kielelliset kömmähdykset ja toisto. Sanotaan nyt vaikka näin, että kun Kelsier on kuvioissa (mitä hän on melkein koko ajan, onhan hän yksi tärkeimmistä hahmoista), ei kulu montaakaan aukeamaa ilman että hänen sanotaan hihittävän. Jep, Kelsier hihittää jatkuvasti. Hän on kyllä kokemuksiinsa nähden melkoinen ilopilleri ja loputon optimisti, mutta taisin saada hänen hihittämisestään yliannostuksen.
Viimeisen valtakunnan maailma ei tunnu mitenkään ihmeelliseltä, mutta tarkemmin tarkasteltuna se on hienosti rakennettu ja kerroksittain lukijan ymmärrykselle avautuva. Tietoa välitetään sopivina annoksina, eikä niin sanotusta “infodumpista” ole riesaa, koska sitä ei ole. Tällaisesta osaamisesta minun on annettava Sandersonille eniten plussaa. Onnistuin pysymään hänen tarinansa mukana loppuun asti, vaikka se teki suorastaan kipeää ja huimasi päätä, niin hurjaa meno välillä oli.
Pelkään, että lopulta ylimielisyyteni tuhoaa meidät kaikki.
sivu 165
Tämä romaani on fantasiakirja, mutta se ei oikein tuntunut siltä. Nyt en tarkoita, ettei se tuntunut siltä millään negatiivisella tavalla. Ei, vaan täysin myönteisellä, nimittäin kaikki, koko tarina, on niin uskottava. Idea usvalaisista ja heitä voimakkaammista usvasyntyisistä on kerrassaan mainio.
Kirjassa tavallinen skaa ei voi omata allomanttisia voimia, vaan ainoastaan aatelisilla voi niitä olla. Allomantia on kuitenkin perinnöllistä, joten jos skaan suvussa on edes tippa aatelisverta, on hänellä mahdollisuus usvalaisen kykyihin. Esimerkiksi Kelsier ja Vin ovat molemmat puoliverisiä, mutta silti hyvin voimakkaita usvasyntyisiä, jotka ovat harvinaisempia kuin vain yhtä metallia polttavat usvalaiset.
Kelsier kumartui vielä lähemmäksi. “Mutta sinä et ole syntynyt aristokraatiksi. Sinä et ole jalosukuinen, Vin. Sinun ei tarvitse pelata heidän säännöillään - ja se tekee sinusta vieläkin voimakkaamman.”
sivu 63
Miten allomantikot sitten polttavat metalleja? He juovat niitä hiukkasina elimistöönsä, jolloin he tuntevat ne sisällään voimavaroina. Polttaessaan niitä he saavat käyttöönsä kunkin metallin antaman kyvyn: rauta Vetää metalleja, teräs Työntää metalleja, tina antaa yliluonnolliset aistit, juotostina vahvistaa ruumiillisia kykyjä, sinkki Yllyttää tunteita, messinki tyynnyttää niitä, kupari kätkee allomantikon ja allomantian käytön, pronssi paljastaa ne. Kelsierin johdolla myös lukija oppii allomantiasta paljon, ja se onkin hyvin kiinnostava osa kirjaa. Ja, kuten Vin saa loppupuolella huomata, Kelsier tuskin tietää siitä läheskään kaikkea.
“Vin, usva on ystävämme. Se kätkee ja suojelee… ja suo voimaa. Ministeriön opit - joiden kanssa skaat ovat harvoin samaa mieltä - väittävät, että usvasyntyiset ovat niiden ainoiden ihmisten jälkeläisiä, jotka pysyivät uskollisina Lordihallitsijalle hänen Ylenemistään edeltävinä aikoina. Toisissa legendoissa kuiskaillaan, että olemme jopa Lordihallitsijan mahdin yläpuolella, jotakin joka syntyi, kun usva ensimmäisen kerran laskeutui maan päälle.”
sivu 132
Maailmaan kuuluu myös muita mystisiä voimia ja olentoja, joita ovat muunmuassa usvan seassa vaeltavat usva-aaveet, niiden sukulaiset kandrat, itse Lordihallitsija ja Ministeriön metallisilmäiset, karmivat, voittamattomina esitettävät inkvisiittorit. Kaikki saavat aikaan kihelmöivän jännittäviä kohtauksia ja puistatuksen väreitä. Sitten on Terrisin valtapiirin kansaa, terrisläisiä, jotka toimivat hovimestareina. Tällainen on muunmuassa Vinin opettaja Sazed, mutta hän on myös enemmän: hän on säilyttäjä, ihminen joka kykenee varastoimaan metalliin tietoa ja voimaa. Kyky on vähän samantapainen kuin allomantia, ja sitä kutsutaan ferukemiaksi.
[...] “Enpä tiedä”, Vin sanoi epäilevästi. “Jos huono onni on rajallista, niin eikö sama päde silloin hyväänkin onneen? Aina kun jotain hyvää tapahtuisi, pelkäisin käyttäneeni sen loppuun.”
“Hmm”, Sazed sanoi. “Luulisin, että se johtuu näkökulmasta, neiti.”
“Kuinka te voitte olla noin optimistisia?” Vin sanoi. “Sinä ja Kelsier.”
“En tiedä, Vin-neiti”, Sazed sanoi. “Ehkä elämämme on ollut helpompaa kuin teidän. Tai ehkä me vain olemme typerämpiä.”
sivu 458
Viimeinen valtakunta ei todellakaan ole niitä tasaisimmin eteneviä kirjoja. Suvantokohtia on paljon, mutta silloin kun kirja tarjoilee jännitystä ja toimintaa… se on jotain. Yleensä molempia tulee kerralla niin aimo annos, että sydämeni takoi vimmatusti ja vatsassa muljahti. Taistelukohtaukset oli kuvattu turhan pitkitetysti, mutta uskomattoman elävästi, ja niiden aikana lukemista oli mahdoton jättää kesken. Juonenkäänteet ovat hurjia ja jotkut niin yllättäviä, että tunsin silmieni laajenevan. Monet tapahtumat olivat odottamattomia, etenkin lopusta löytyy yksi erittäin murheellinen tapahtuma, jossa tunteet ovat herkässä. Järkytykseltä ja yllättäviltä poismenoilta ei tässä romaanissa vältytä, eikä tarina kohtele lempihahmokseni noussutta Kelsieriä kovin hyvin…
“Minulla on sinulle viesti eräältä ystävältämme”, hän sanoi hiljaa. “Hän halusi kertoa sinulle, että hän ei ole kuollut. Häntä ei voi tappaa. Hän on toivo.”
sivu 594
Kirjaan on ujutettu myös ripaus romantiikkaa, muttei kovin sykkivää sellaista. Kelsier ja Sazed eivät ole mielissään, kun Vin kohtaa Luthadelin mahtavimman aatelishuoneen perillisen, Elend Venturen, tanssiaisissa ja ihastuu tähän. Elend ei kuitenkaan ole valta-aseman turmelema, vaan pikemminkin nenä kiinni kirjassa kulkeva, isänsä kelvottomana pitämä nuorukainen, jota kiinnostaa etenkin se, onko aatelisilla todella oikeutta sortaa skaata ja ovatko skaat todella heitä esimerkiksi älyllisesti alempiarvoisia. Romanssin osuus kirjassa jää aika laimeaksi, mutta ei Viimeinen valtakunta mikään rakkaustarina olekaan. Se on kirja enemmänkin toiminnalliseen kuin romanttiseen makuun.
Vinin kehitystä päähenkilönä hehkutetaan kovin kirjan loppupuolella, eikä turhaan. Tyttö on todella kehittynyt, niin allomantikkona kuin persoonana. Hän ei missään vaiheessa ole yksiulotteinen tai tylsä, mutta hän vain paranee ja paranee hahmona loppua kohti, jolloin hänestä paljastuu rohkea ja sankarillinen puoli. Hänen kasvutarinaansa on ilo seurata, kuten myös hänen taivaltaan oikeudenmukaisuuden nimissä. Läpi kirjan hän on tarinan raikas tuulahdus, vaikka nyt vain siitäkin syystä, että muuten Viimeinen valtakunta on todella miespainotteinen teos. Yksi urhea kuusitoistavuotias tyttö on täten juuri se, millä tarinan tasapainoisuus on varmistettu.
Viimeinen valtakunta on lukukokemus, joka saa haukkomaan henkeä ja (minut ainakin) vuodattamaan kyyneliä hahmoparkojensa vuoksi. Se on tarina julmuudesta ja elämän epäreiluudesta, mutta myös toivosta, ystävyydestä, luottamuksesta ja rohkeudesta. En lainkaan ihmettele, miksi se on löytänyt runsaasti lukijoita, sillä se on kirja fantasiannälkään ja soveltuu varmasti niin nuorelle kuin aikuisellekin lukijalle.
Arvosanani numeroina: 4,5/5
Kommentit
Lähetä kommentti